Katsaus viime viikkoon ja tulevaan

Olenkin sitten näemmä pitänyt taas tauon bloggaamisesta. En tahallani, mutta vahingossa. Tuntuu, että näinä päivinä jokainen postaukseni alkaa tyyliin "hupsansaa, en olekaan blogannut aikoihin, pahoittelen". Plaah. Jos totta puhutaan, tunnen hilppasen pahaa mieltä siitä, etten ole yksinkertaisesti ottanut päivästä sitä aikaa, mikä bloggaamiselle "kuuluisi" omistaa. Mutta toisaalta, monet blogit päivittyvät vain kerran viikossa ja jotkut jopa harvemmin. Itse pidän blogeista joihin uutta tekstiä ilmestyy useamman kerran viikossa, mutta toisaalta taas blogit joita päivitetään 20 kertaa päivässä muutamalla rivillä ovat jo vähän liikaa. Haluaisin itse blogata ainakin 3 kertaa viikossa, jopa päivittäin, jos juttua riittää. Olisi sitä juttua varmaan viime viikollakin riittänyt, mutta päätin säästää teidät siltä valitukselta, jota nuo postaukset olisivat hyvin todennäköisesti olleet.

Viime viikko oli lievästi sanottuna hektinen. Maanantaina viikonlopon sairastelut tuntuivat vielä reippaana väsymyksenä ja olo oli töissä vähintäänkin zombiemainen. Tiistaina stressi oli viedä hermot ihan täysin, enkä tuntunut saavan otetta oikein mistään. Ostin sentään lisää sukkia. Kivoja raidallisiakin. Keskiviikkona kävin kantamassa korteni kekoon Boforin (keväällä alkava lasten/nuorten tv-sarja) pilotin kasaamiseksi ja esitin pienen (puhe)roolin hissiexpertti Hertta Hörkkönä. Täytyy sanoa, että valtava huoltomiesten takki ei ehkä ole niitä edustavimpia asukokonaisuuksia, missä olen näyttäytynyt, mutta lohduttaudun sillä, että tuon pätkän näkee vain TV2 väki... Vain...

Torstaina vietin koko päivän Galaxin nauhoituksissa napsien stillikuvia nettiä varten. Nuo päivät ovat oikeastaan aika mukavia, kun ei tarvitse istuskella koneella stressaamassa vaan voi vaan keskittyä valokuvaamiseen - mikä on välillä haaste pimeässä studiossa, etenkin kun nauhoitusten aikana salamaa ei voi käyttää. Pian töistä kotiutumisen jälkeen sain vieraita. Äiti, isä ja puudeli tulivat kylään. Tarkoitus oli saada uusi 24MB kaapelikin pelittämään, mutta kas vain, langattoman modeemin sijaan sainkin hyvin pitkälti langallisen - langattoman hinnalla. Plaah. Perjantain etäpäivä meni töiden osalta vähän läskiksi. Olin kyllä hoitanut kaiken olennaisen valmiiksi jo ennen perjantaita, että voisin esim. vähän lomailla ja hengailla sukulaisten kanssa, kun siskokin oli kaupungissa. Puuhastelin kuitenkin Galaxin valokuvien kanssa aamun, ennen kun lähdin Soneralle selvittämään miksi sain väärän modeemin. Sitä sitten selviteltiinkin ehkä tunnin verran, samalla kun selviteltiin myös sitä, miksei mulle ollutkaan asennettu sitä kaapelia torstaina - en edes tiennyt asiasta. Elisalla oli kuulemma talossa jokin kaapeli ja sen korvaamiseksi Soneralla piti saada Elisan kanssa jokin sopimus aikaan. En ymmärrä, mutta kiteytettynä siis on Elisan syytä, etten ole VIELÄKÄÄN saanut nettiä. Huomenna pitäisi tulla (piti tulla jo tänään, mutta se taas viivästyi), saa nähdä tuleeko.

Nautimme (melkein) koko perheen voimin jo tutuksi tullutta mustikkamurupiirakkaa, joka näytti kelpaavan kaikille erinomaisesti. Vanhemmat ja siskoni lähtivät Ideaparkiin Sonera-sotkun selvittyä, itse jäin kotiin koiran kanssa tekemään vähän niitä töitäkin, mikä oli ihan hyvä ratkaisu rahatilanteeni kannalta. Viime aikoina kun mieleni on tehnyt ostaa esim. uudet saappaat tai uusi laukku, olen ajatellut, miten paljon halvemmalla saankaan ne Usasta... Vielä pitää vähän aikaa jaksaa. Lauantaina mulla olikin sitten pyykkipäivä, eikä ongelmilta tietenkään voitu välttyä. Kone toimi tällä kertaa, enemmän tai vähemmän ongelmitta, mutta koko pyykkituvassa haisi tainnuttavasti viemäriltä. Onneksi kunnon tuuletus pelasti päivän. Pyykkini (kaikki 3 koneellista, jotka olivat viimeisen 3 viikon aikana kertyneet) eivät kuitenkaan olleet kuivia klo 21, kun kuivauskone piti mennä sammuttamaan. Jippijaijee. Huoneessa oli sen sijaan hyvin kostea (eikä mitenkään herkullisen tuoksuinen) ilma ja kuivauslaite itsekin tiputteli hissukseen epämääräisennäköistä nestettä (toivottavasti vettä) lattialle. Ei auttanut muu kuin jättää pyykit yöksi alas, sillä en olisi millään saanut 30 neliön asuntooni ripustettua lakanakasaani kuivumaan. Onneksi sunnuntaisin kukaan ei saa pestä pyykkiä, joten ei ollut kiire aamulla niitä sieltä hakemaan. Onneksi myös upouusi ihana huuhteluaineeni oli niin vahvaa tavaraa, että kamalat hajut eivät olleet kankaisiin tarttuneet.Vanhempani lähtivät lauantaina alkuillasta kotiin ja jäin ihmettelemään hiljaisuutta.

Sunnuntaina tarkoitus oli olla tekemättä mitään, mutta niin siinä sitten kävikin, että siivosin (tai siis imuroin, sillä sitä äiti ei ollut ehtinyt tehdä (niille jotka eivät tunne äitiäni, kerrottakoon, että hänen täytyy aina saada siivota käydessään lastensa luona, eikä tuota toimenpidettä kannata yrittää vastustella). Järjestin koko vaatehuoneeni uuteen uskoon, heitin pois kasan epämääräisiä sukkia, siivosin alusvaatekokoelmani (joka on yhä melko säälittävä) ja organisoin kenkäni jonkinlaiseen järjestykseen. Nukuin myös 2 tunnin päiväunet ja tiskasin.

Eilinen oli töissä taas yhtä hullun myllyä, enkä päässyt lähtemään kotiinkaan ennen kuin vasta viiden kieppeillä.Työt pyöri mielessä vielä yölläkin, eikä uni meinannut tulla. Hommaa on yhtäkkiä aivan kamalasti, eikä päivässä tunnu olevan tarpeeksi tunteja. Koska en sinänsä saa tästä rahaa, enkä tule saamaan vakipaikkaakaan, ei mieleni tee juuri tehdä töitä "vapaa-ajalla". Puuh.

Kaiken muun lisäksi, olen saanut lisästressiä ongelmista asunnossani. Lattiakaivoni on sattumanvaraisesti alkanut tulvimaan (saatoin jossain vaiheessa jo mainitakin tästä) ja keittiön hanan tiiviste vuotaa. Yritän nyt omatoimisesti avata sitä lattiakaivoa tänään (jipii), mutta lavuaaria pitänee pyytää ukko katsomaan. Yngh. Ongelma on myös ollut sekin, että olen koittanut keksiä mitä teen asunnon kanssa Usan matkan ajan ja mitä sen jälkeen. Missä asun ja mistä saan rahaa? Noh, olen nyt päättänyt, että pidän asuntoni matkan ajan. Rahat järjestyy JOSTAIN - vanhempien sanojen mukaan. Todennäköisesti vanhemmat avustavat hieman ja siskoni saattaa lainata kuukauden vuokran. Vanhempani aikovat käyttää asuntoani poissaollessani jonkin verran, kastella siellä kukat ja juoksuttaa vettä. Uhkasivat jopa mennä paikan päälle viikoksi "lomailemaan". Noh, siitä sitten vaan. Mieluummin tutut ihmiset kuin ventovieraat. Matkan jälkeen näillä näkymin tarkoitukseni on jäädä Tampereelle ja hakeutua jälleen työelämävalmennukseen. Paikat on jo hakusessa. Haluan saada asiat järjestymään ENNEN matkaa, ettei sitten kotiin tullessa tarvitse olla ihan paniikissa. Olen siis menossa Usaan 3 kuukaudeksi, mikäli se herra/rouva Homeland Securitylle sopii. Mitään shoppailumatkaa ei kyllä ole tulossa, sillä rahatilanne ei anna moista myöden. Tarkoitus onkin lähinnä vaan... hengailla. Heh. Joo. Lomailla?

Matkapäivää ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta tarkoitus olisi päästä matkaan ennen 15. joulukuuta (hääpäivä). Sen verran olemme myös USCISilta saaneet tietoa (vaikka mitään papereita meille ei 8.10. mennessä tullutkaan, yllätys yllätys), että 7.10. papereihimme oli tosiaan koskettu, TODENNÄKÖISESTI ehkä jopa siitä syystä, että valitukseemme oltaisiin viimeinkin tekemässä päätöstä. Tämä kaikki on kuitenkin vain virkailijan arvailuja, mitään -virallista- tietoa meillä ei ole. Olen jokseenkin paniikinomaisissa tunnelmissa tuon olettamuksen pohjalta. Niin kauan tätä asiaa on vatvottu, että jonkinlaisen päätöksen tekeminen tuntuu nyt aika surrealistiselta. Olen yrittänyt hahmottaa, mitä tapahtuu, jos päätös on myönteinen ja mitä tapahtuu, jos päätös on kielteinen. Olen myös yrittänyt käsittää millä ihmeen perusteella päätös voisi olla kielteinen, mutta eihän sitä koskaan tiedä? Jos päätös on myönteinen, elämäni muuttuu aika dramaattisesti.Vaikka olen yli 3 vuotta ollut "valmis" muuttamaan Usaan, vatsassa pyörii vähintään kissan kokoisia perhosia. Ajatus siitä, että todellakin olisin nyt lähdössä ennalta määrittelemättömäksi ajaksi toiselle puolelle maapalloa tuntuu hiukkasen huimalta. 3 vuotta sitten elämäntilanteeni oli melkoisesti erilainen kuin nyt... Eniten mieltä painaa rakas puudelini. Haluaisin niin kovasti viedä sen mukanani, mutta tuntuu siltä, että se olisi melko itsekäs veto, sillä hauveli on kuitenkin 8 vuotta asustanut turvallisesti Pohjanmaalla ja tottunut siihen, että kotona on aina joku... Eikä rakasta "äitiä" ja "isiä" enää näkisikään kuin aniharvoin. Miksei Usa voi olla lähempänä? Mua ei ahdistaisi yhtään muuttaa johonkin päin Eurooppaa, mistä koti olisi vain n.4h lennon päässä. Örgh.

Oli miten oli, haluaisin näin karun kuvattoman postauksen (kirjoitin tätä ruokatunnillani) ilahduttaa teitä erään suosikkikuvaajani kauniilla luontokuvilla (pääasiassa) Usasta. Nate Zeman on myös alunperin Wisconsilainen luontokuvaaja, joka on sittemmin muuttanut Coloran upeisiin Kalliovuorten maisemiin. Suosittelen lämpimästi, kuvat ovat erityisen henkeä salpaavia! (Mukana on myös muutama kuva Wisconsinista.)