Suihkussa käytyäni en oikein keksinyt, että mitä tekisi, joten ajauduin sattumalta vilkaisemaan Hesaria (netistä) ja pienen mutkan kautta löysin tieni tähän juttuun. Ensin pelotti tekstin pituus, sillä en mielelläni lue koneelta kovin pitkiä juttuja kerrallaan, mutta näin jälkikäteen ajatellen, olen mielissäni siitä, että luin mitä Heikillä oli sanottavana - ja mitä Heikistä sanottiin.
Heikki halvaantui vuonna 1992, eikä ole sen jälkeen voinut liikkua tai puhua laisinkaan. Urheilijamiehen elämä muuttui täydellisesti silmänräpäyksessä sähköiskun seurauksena. Tämä juttu Heikistä kosketti ja pisti ajattelemaan. Kestäisinkö itse samanlaista elämää ja jos en, niin mitä voisin tehdä sille? Tämän hetkisen lainsäädännön mukaan en juuri mitään.
Aina välillä tulee näitä juttuja, jotka muistuttavat siitä, miten tärkeää olisi tarttua hetkeen ja elää täysillä... ja sitten unohdan koko jutun päivän tai viimeistään parin päästä.
Miten siihen hetkeen oikeasti tartutaan? Täytyykö elämässä tapahtua jotain maailmaa mullistavaa, että voisi tarttua siihen hetkeen, vai riittääkö jokin ihan arkipäiväinen juttu? Tulisiko tarttua hetkeen harjatessa hampaita tai harjatessa hiuksia? Ei sillä, että Heikki voisi tehdä kumpaakaan, vaikka haluaisikaan. Hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään muuta, kuin tarttua hetkeen, sillä hän on koko ajan kaukana kaikista ulkomaailman ärsykkeistä. Miten onnellisia olemmekaan me, jotka voimme kävellä, syödä, katsoa elokuvia tai leikkiä koiran kanssa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti