Kävin eilen katsomassa ensimmäisiä asuntoja. Niitä piti olla kaksi, mutta niitä olikin lopulta kolme ja niiden katsomiseen piti nähdä melkoisesti vaivaa.
Kaikki alkoi siitä, kun innostuin asunnoista kaverini suosittelemana. Yritin ottaa yhteyttä niitä välittävään firmaan tuloksetta, kunnes lopulta värväsin isäni soittelemaan niihin sillä aikaa kun olen töissä. Kolmannen päivän (!) soittelut tuottivat tulosta ja sain jonkun huoltomiehen puhelinnumeron, jotta voisin sopia hänen kanssaan koska hän näyttää niitä asuntoja, koska varsinaiset näistä asioista huolehtivat ihmiset olivat kaikki joukolla kesälomalla. Soitinkin huoltomiehelle heti (keskiviikkona) ja kysyin sopivaa aikaa.
Hän ehdotti klo 8:15 perjantaiaamuna.
Olin sitten eilen paikalla jo vähän klo 8 jälkeen, koska Repa Reittiopas oli vaihteeksi arvioinut matkan keston jokseenkin väärin. Kävelyä ei bussipysäkiltä paljon tullut. Napsin muutamia kuvia talosta ulkoapäin, sekä sen lähialueista, noin niinkun ajankuluksi.
Kivan vehreää aluetta, ei siinä mitään. Nyt ei olla kaupungin keskustan tuntumassa.
Aika kului. Kun kello oli 8:20 soitin viimein huoltomiehelle, koska epäilin olevani väärässä paikassa. Puhelimeen vastasi jokseenkin
unisenkuuloinen mieshenkilö, joka kertoi että olin kyllä aivan oikeassa paikassa ja että nyt pitäisi vain "odotella rauhassa". No eipä siinä paljon vaihtoehtoja ollut. Suunnilleen varttia myöhemmin mies viimein saapui (ja ihmetteli miksi oli sopinut tapaamisen niin aikaisin, kun ei kuitenkaan olisi siihen ehtinyt?!) ja pääsimme katsomaan asuntoja.
No, melkein pääsimme. Pääsimme rappuun, missä selvisi, että kumpikaan meistä ei tiennyt mitkä asunnot niitä tyhjiä olivat. Fantastista. Mies soitti firmaansa, eikä siellä kukaan tiennyt sen enempää. Hän epäili, että joutuisin ehkä tulemaan takaisin toisena päivänä. Tämä ei kuulostanut ollenkaan hyvältä ja ilmaisinkin asian melko painokkaasti, sillä
olin nyt tuhlannut aamustani jo tunnin tähän hässäkkään - tuloksetta. Olin siellä nyt, aika oli sovittu.
Mies soitti lopulta asuntojen välittäjälle, että mitäs mitäs, meillä ei ole asunnonnumeroita. Parin puhelun yhdistämisen jälkeen saimme viimein kätösiimme henkilön, joka tiesi jostain jotain ja antoi meille asuntojen numerot ja kertoi, että
olemme myös väärässä rapussa. Suuntasimme oikeaan rappuun ja aloitimme kierroksen.
Ensimmäinen asunto oli aivan maan tasalla ja siitä pääsi jokseenkin viidakkoa muistuttavalle terassille. En oikein innostunut katutasossa puskissa asumisesta, joten suuntasimme seuraavaan kerrokseen, jossa näky oli lupaava (ylin kuva sieltä).
Keittiö oli siisti, valkoisen ja harmaan sävyinen ja moderni. Sieltä löytyi jenkkikaappi, sekä paikka astianpesukoneelle. Valoa tulvi asuntoon heti aamusta ja makuuhuoneessa oli sen verran tilaa, että sinne mahtuisi työpöytäkin (joskin Mike ei halua datailla makuuhuoneessa). Kaikissa katsomissani asunnoissa oli myös
oma sauna ja parveke. Kummatkin kivasti bonusta.
Ylimmässä kerroksessa itse asunto oli aika huonossa kunnossa, tosin huoltomies sanoi, että jos sen haluaa, niin siellä voitaisiin maalata valmiiksi ja muutenkin vähän siistiä paikkoja.
Maisema oli niin kaunis, että nökötimme huoltomiehen kanssa parvekkeella pitkän tovin sitä ihaillen, enkä edes saanut aikaan ottaa kuvia, kun tuijotin vaan. Naapurin parvekkeen kautta näkyi järvellekin... Mutta ylimmän kerroksen makuuhuone oli pieni. Sinne ei juuri sänkyä enempää mahtuisi, epäilen.
Illalla kotona katselin vielä lisää asuntoja ja tajusin, että se on
joko tilava asunto kaukana kaupungista, tai sitten pieni koppero keskustassa, sillä hintaa mitä olin suunnitellut. Keskustasta on vaikea luopua, nyt kun on hyvälle oppinut, mutta toisaalta ne kopitkaan ei kamalasti kiinnosta.
Hankalaa.
Eilen puolestaan sain vieraakseni Nipsun ja suunnitelmassa oli lähteä Pyynikille munkille. Lähdimmekin, tosin nälkä kurni sen verran, että vaadin saada ensin murua rinnan alle, joten nautin Wayne's Coffeessa mozzarella-foccasia leivän ja salaatin. En ollut taas ollenkaan tajunnut miten paljon kävelyä epämääräisissä oloissa vaaditaan, että päästään Pyynikin näkötornille ja toki olin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen sitten iskenyt kunnon kiilakorolla varustetut sandaalit jalkaan... Retki meni muuten hyvin, mutta näkötornin hissi oli sopivasti rikki ja jalat olivat melko hapoilla huipulle kiipeämisen jälkeen. Onneksi maisemat olivat huiiiikeat, jopa puhelimella ikuistettuna (koska olen idiootti enkä ottanut kameraa mukaan). 
