Nuhanenä täällä moi

Heipä hei vaan taas kaikki pikku tirriäiset! Kävin sitten maanantaina rokottautumassa ilkeää influenssapöpöä vastaan ja "nautiskelen" nyt sitten näistä rokotuksen jälkeisestä "flunssan kaltaisista oireista" = jatkuvasta nenän vuotamisesta, turvonneista silmistä, yskästä, hengitysvaikeuksista, lihassärystä ja vielä kaupan päälle hieman epämääräisestä olotilasta tuolla pääkopassa.

Käsivarsi ei ole enää ihan noin hurjan näköinen kuin kuvassa (vasemmalla), mutta sitä kuumottaa yhä ja onhan se vähän paisuksissakin. Hienoa.

Joka tapauksessa, viikko on kotona työskentelystä huolimatta ollut kohtuullisen tapahtumarikas. Maanantaina rokotukseen kiirehtiessäni nimittäin laukkuni päätti hajota. Olen elämäni aikana omistanut monen monta laukkua, eikä niistä yksikään ole vielä hajonnut niin näyttävästi, kuin mitä maanantaina käyttämäni laukku. Itseasiassa laukkuni eivät yleensäkään ole juuri hajoilleet, ellet laske hajoamiseksi pientä kulumista tai saumojen rispaantumista... Pidän laukkujani hyvin ja hellästi, niitä turhaa paapomatta. Omituisinta tässä oli se, että ostin laukun alle kuukausi sitten ja sanoin Mikelle, että se on sitten mun joululahja häneltä. Hänkin tykkäsi laukusta, joten ei vastustellut... Kyseessä on tuo musta O.I.S.in tekonahkalaukku, joka löytyy kuvasta tuosta alta. Laukku tosiaan levähti jalkakäytävälle aika erikoisesti. Kahva vetti, siinä kiinnikkeenä ollut niitti lensi jonnekin hevonkuuseen, eikä siinä sitten auttanut muu kuin kantaa laukkua kainalossa ja pyörähtää Aleksi 13:sta rokotuksen jälkeen. Olinhan jo muutenkin reklamointimatkalla, sen huulipunani takia.

 Vas. "Joululahjalaukku" / Oik. Herkkuleivät, jotka piristävät arkea

Laukun kuitinhan olin muuten sopivasti heittänyt mäkeen juuri edellisenä päivänä työpöytäni laatikoita siivotessani! Mutta, eipä siitä tullut ongelmaa, kiva myyjätäti ei vängännyt ollenkaan vastaan vaan vaihtoi laukun saman tien uuteen vastaavaan. Toivotaan, että tämän kanssa nyt sujuu sitten vähän paremmin. Tämä laukku oli muuten sangen... erikoinen ostos, sinänsä. Omistan nimittäin entuudestaan tällä hetkellä kaksi mustaa laukkua. Toinen niistä on pienehkö ja siinä on eräänlaisia "röyhelöitä" ja ostin sen lähes ilmaiseksi KappAhlista pari vuotta sitten jostain alennuksesta. Lahjoin myös Miken irroittamaan siitä ärsyttävän ja turhan ketjun viime kesänä (koska en ole niin rock, että laukussani pitäisi olla sormen paksuista kettinkiä). Toinen laukku puolestaan on kuuluisa "terror of terminal" -laukku, joka on kooltaan massiivinen, ei mitenkään kauneudella pilattu, mutta todellinen tilaihme muistaakseni kahdeksalla taskulla varustettuna. Niinpä päätin ostaa tällaisen hyvän mustan peruslaukun, jossa olisi vähän jotain jujua ja jossa EI ole olkahihnaa (koska varmaan viimeiset 5 laukkuani ovat olleet olkahihnallisia cross-body tyyppisiä laukkuja). Tykkäsin tuosta punotun näköisestä etupuolesta ja vekkuleista vekeistä (tms) sivuilla, antavat laukulle vähän ilmettä! Muuten en ole hirveästi ollut viime aikoina innostunut mustasta vaatteissa, kengissä, laukuissa tai missään muutenkaan, mutta pitäähän sitä naisihmisellä olla yksi kunnollinen musta peruslaukku, joka käy kaikkeen. Mielestäni tämä nyt menee vielä jossain juhlassakin tarvittaessa - ja jos on tarve kantaa puoli omaisuutta mukana.

Sain muuten myös sen huulipunani vaihdettua, tosin sekin oli aika mielenkiintoinen elämys. Haistatin (hah) punaa ensin yhdellä kosmetiikkaosaston myyjällä ja kysyin, että kuuluuko tämän oikeasti haista tältä? Myyjä sanoi hetken haisteltuaan, että tässä merkissä ei ole tuoksuja, joten se haisee raaka-aineelle. Kysyin uudestaan, että haisevatko nämä punat oikeasti noin kamalalta, ihan vanhalta muovailuvahalta? Ensin hän sanoi hieman empien, että "noooh, kyyyllä..?", mutta onneksi hän suostui kanssani haistelemaan muita sarjan punia, jotka eivät todellakaan haisseet vanhalle muovailuvahalle vaan olivat todellakin enemmänkin tuoksuttomia. Sain vaihdettua sitten punani saman sävyn eri valmistuserään, joka ei haissut. Tosin, en oikein ole varma kannattiko tuosta ihmeestä maksaa 19 euroa, sillä tuoksuttomuus ei oikein hurmaa, eikä puna nyt muutenkaan mielestäni ole esim. Lumenen punaa parempi, mutta kai se on se tyylikäs pakkaus, joka siinä maksaa? En hirvittävän vakuuttunut ole... tuskin ostan samalta sarjalta muita punia. Sama pätee muuten myös Lancôme Hypnôse Doll Eyes -maskaraan. Vaikka se tuoksuu mielestäni hyvältä ja levittyykin hyvin, se ei kyllä kestä ainakaan omissa ripsissäni laisinkaan. Olen melko pettynyt huomattuani, että ripsari todellakin tuhraa silmänaluset jo parissa tunnissa, vaikka vaan istuskelisit kotona... En ymmärrä miten se niin huonosti pysyy. Ripset eivät myöskään pysy taivutettuna ollenkaan, vaikka myyjä väitti että se on taivutuksen kannalta jopa paljonkin parempi kuin tavallinen Hypnôse. No ei ole. Mutta 28 euron ripsari (alennuksessa) pitää käyttää loppuun, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että joudun kantamaan mukanani pumpulipuikkoja ja ripsentaivutinta... Plääh. Tehkää siis itsellenne palvelus ja ostakaa suosiolla se perinteinen Hypnôse, sillä ainakaan Doll Eyesin kohdalla laatu ei ole parantunut uutuuden myötä! 

Teloin muuten siinä reklamaatioreissulta kotiutuessani vielä bussissa reitenikin niin taitavasti, että vasemmalla kyljellä makaaminen on nyt kokonaisvaltaisesti tuskainen elämys (käsivarsi + reisi)...

Ensi viikolla ryhdistäydyn ja rehaudun sinne hemmetin Postiin, käyn kampaajalla ja ehkä jopa kirjaudun naapurin kuntosalille, jos tuo budjetti antaa myöden. Nyt aion jatkaa niistämistä ja sen jälkeen yrittää nukkua, jos limaisuudeltani viimein pystyn... Yhhh.

Make Up Storen maanantaikappale?

Ostin eilen 19 euron hintaisen Make Up Storen creme-huulipunan sävyssä Raspberry (kuvassa vasemmalla) ja uskon, että punani on nk. maanantaikappale, eli p*ska, jos suoraan saa sanoa. Mikäli tämän punan kuuluu olla tällainen, en ymmärrä miksi kukaan haluaisi sitä vapaasta tahdostaan käyttää ja jopa maksaa siitä - 19 eurosta puhumattakaan.

Kävin oikein myyjän kanssa läpi erilaisia värisävyjä ja kerroin, että haluaisin jotain muuta kuin "peruspunaista" tai "perusnudea" (joka ei edes näytä huulillani hyvältä) ja haluaisin jotain hieman violettiin vivahtavaa, ehkä. Myyjä kokeili kämmenselkäänsä muutamaa sävyä ja suositteli erityisesti tätä Raspberryä. Sokoksen valoissa se näyttikin kylmältä, hieman murretulta punaiselta ja varsin herkulliselta. Siinä oli myös ihana kiilto ja runsaasti pigmenttiä. Ostin punan.

Tänä aamuna halusin tietenkin kokeilla uutta punaa työpäivää piristämään ja rempsein ottein vedin punaa huulille suoraan tuubista. Pigmenttiä oli kyllä, sitä en ala kiistämään, MUTTA. Se haju. Kyseessä ei ole enää edes kaunisteltuna tuoksu, vaan haju. Muovailuvahan haju. Ehkä 5-6 vuotta kaapin perällä nököttäneen huulipunan haju. Jotain aivan kammottavaa. En ollut siihen lainkaan varautunut, enkä haistanut punaa mitenkään ennen kuin levitin sen huulilleni ja sitten... Yök! Sen jälkeen haistoin tuubia. Tuplayök! Sävykään ei näyttänyt niin herkulliselta kuin kaupassa, vaan samalta kuin melkein kaikki peruspunaiset huulipunani, jotka ovat suurelta osin jääneet jonnekin pölyyntymään. Kiiltoa punasta ei irronut nimeksikään, vaikka sen tulisi olla "glossy", eli ainakin jokseenkin herkullisesti kiiltävä. Huulilla puna tuntui kuivalta, maistui kamalalta (yhtä kamalalta kuin hajukin) ja ainoa tapa millä sain selviydyttyä työpäivästä hirvittävänhajuisen, kuivan ja kiillottoman punani kanssa oli lisätä päälle ruusuista (ja tuoksuvaa) vaseliinia.

Kertokaa hyvät ihmiset nyt, ovatko kaikki Make Up Storen huulipunat samanlaista sontaa, vai oliko tämä tosiaan joku harvinaisen epäonnistunut kappale? Yök yök yök ja vielä kerran yök. Vaihtaisivatkohan ne tämän toiseen, vaikka olen ennättänyt kerran käyttää? Hirvittävä!

Koska Lancômen Hypnôse Doll Eyes oli Sokoksella tarjouksessa (28 euroa), jostin sen aiemmin käyttämäni (ja nyt viimeisiään vetelevän perus-Hypnôsen tilalle. Vekkulin mallinen harja osoittautui, kuten olin epäillytkin, hieman haasteelliseksi vasemman silmän kohdalla, kun en uskaltanut koittaa harjata ripsiäni vasemmalla kädelläni. Itse ripsari levittyi kuitenkin todella siististi ja tasaisesti, eivätkä ripset vielä yhden kerroksen jälkeen tuntuneet sen tönkömmiltä, kuin mitä Hypnôsenkaan jäljiltä, mutta pienen vahamaisuuden ripsissä tunsi kyllä. Doll Eyeshän on vahaisampi ja taivuttavampi kuin perus-Hypnôse. Yhdellä kerroksella sai kauniin luonnollisen ja todella hyvin erotellun lopputuloksen - tykkäsin kovasti! Tykkäsin itseasiassa jopa enemmän kuin perus-Hypnôsesta. Huomasin kuitenkin n. klo 12 (n. 4,5h meikkauksen jälkeen), että ripsiväri oli hieman tehnyt suttua silmän alle, enkä oikein keksi miksi, sillä Hypnôse ainakin kesti keskimäärin suttuuntumatta ainakin 8-10h, vaikka sää olisi vähän vastustanutkin ja tänään sääkin oli melko neutraali. Jännityksellä odotan irtoaako tämä myös silmistä yhtä hyvin kuin aiemmin käyttämäni Hypnôse, vai jääkö jämät putsattavaksi toiseen kertaan...

Tänään tuntui myös siltä, että on aika antaa ihon hengittää hieman paremmin ja jätin meikkivoiteen käyttämättä, sillä iskin kasvoilleni kesän suosikkiani - Maybellinen BB-voidetta. Eihän se mikään "kunnon BB" ole, mutta ihoni on aika hyvässä kunnossa ja tasainen (edelleen hieman oudosti käyttäytyvää otsaa lukuunottamatta), joten en kaipaillut kovaa pakkelia. Olen kyllä pikkuhiljaa oppinut pitämään myös siitä Maybellinen FitMe -sarjan alkuun raskaalta tuntuneesta meikkivoiteesta enemmän, enkä vähiten sen vuoksi, että sävy 110 tuntuu sulautuvan erinomaisesti ihoni väriin. Se on kuitenkin meikkinä aika tahmaisen tuntuinen alkuun, mutta onneksi asettuu kasvoille melko nopeasti. Sillä saa silti kuitenkin takinkauluksensa tuhrittua...

Nyt aion pistellä menemään hieman pinaattikeittoa ja lähteä sitten ulos liukastelemaan lenkkeilemään koiran kanssa.

Joulukuun 13.

Jumaliste, olen kypsä noihin Kangasala-Tampere busseihin. Tiistain tarinan tiedättekin, mutta tämä päivä oli liikennöinnin osalta vielä turhempi. Lähdin töistä 15:15, että ehtisin kotiin aivan mainiosti neljäksi, koska luokseni oli tulossa työkaverini sisko leikkaamaan hiuksiani. Olin bussipysäkillä hyvissä ajoin, että ehtisin 15:28 pysähtyvään bussiin ja hieman harmittelin, että olin niinkin aikaisessa, kun sää oli taas sellainen mahtava jää-/lumimyrsky, nyt entistä kylmempänä. No, odotin sitten bussia. Tanssahtelin, hyppelin, puhaltelin sormiini, jotka palelivat lapasissa. 15:28 tuli ja meni. Ei bussia. Odotin. Odotin ikuisuuden. Ei ainuttakaan bussia, paitsi yksi pikavuoro, joka ei siinä kohdin olisi edes pysähtynyt. Odotin toisen ikuisuuden. Käsiin sattui kun oli niin helkkarin kylmä. Pysäkille tuli mies, jolta kysyin mahtaako hän tietää koska seuraava bussi ehkä tulee. Tuumi, että 15:45 piti jonkun bussin lähteä Kangasalta, joten kai se pian kohdalla olisi... Kello oli siis jo 15:40+. Oli hieman kylmä. Juteltiin siinä sitten lämpimiksemme ja mies kertoi, ettei tämä mitään uutta ole. Hän on tottunut jo pyrkimään yhtä bussia aikaisempaan bussiin "varmuuden vuoksi", koska niin moni bussi on jäänyt välistä viime aikoina. Kello läheni neljää. Ei busseja, vain jäätävää tunnelmaa.

Lopulta yksi bussi tuli hieman yli neljä, sekin 20 minuuttia aikataulustaan myöhässä. Kiitin onneani, että en ollut ottanut vain Paunun busseihin sopivaa matkakorttia, vaan matkahuollon oman kortin, joka käy kaikkiin tuolla välillä ajaviin busseihin. Paunun busseista kun 2 jätti kokonaan tulematta, joten olisin todennäköisesti seissyt pysäkillä aika pitkään, etenkin kun se kolmaskin oli jo myöhässä... Lähetin pikkuisen reklamaatiota siihen yritykseen kun lopulta pääsin kotiin ja pystyin taas liikuttamaan sormiani. Näin ollen taivalsin siis tänään n. 10 km matkaa melkein tunnin. En ihan ollut kyllä neljältä siis kotona. Tosin, kampaajanikin myöhästyi tunnilla, koska moottoritie oli poikki onnettomuuksien vuoksi...

Hesburger/Presso ja parturoinnin jälkimainingit

Jos ihan rehellisiä ollaan, hieman pelotti siinä vaiheessa kun kampaajani kertoi aloittaneensä nämä kampaajan opiskelunsa vasta tämän vuoden elokuussa... Mutta sitten lohduttauduin sillä, että päässäni on tosiaan aika paljon tukkaa ja sitä saisi leikata aika ronskilla kädellä, ennen kuin sen saisi "pilattua". Sanoin, että haluan kuivat latvat pois, näytti, että ehkä 5-7cm lähtee... mutta noh, ehkä siitä lähti sitten tuplasti se... Sillä "ronskilla kädellä". Kuten sanottu, onhan tässä vielä mistä ottaa. Edelleen tukka ylettyy tuonne "rintsikkarajaan" takaa (hyvä kuvaus), joten onhan tätä, vaikkei nyt enää vyötärölle yletykkään. Hiukset tuntuvat paksummilta, eivätkä varmasti nyt enää takkuunnu niin kovasti. Enpä ollut tätä sitten huhtikuun leikannutkaan, joten ehkä tämä jo tuli tarpeeseen?

Suunnitelmissa olisi myös jossain vaiheessa tässä vielä iskeä tähän jotain pirtsakkaa raitaa tms... Sitä odotellessa sitten. Nyt painun petiin (kello on oikeasti 0:30, mutta huijasin ja tungin väkisin tämän postauksen 13. päivän puolelle) lukemaan Britannian InStyleä... Hyvät yöt!

Joulukuun 11.

    Kiteytettynä.

Voi apua, mikä päivä. Tuossa kolmisen tuntia sitten luonnehdinkin tätä päivää jo mahdollisesti koko elämäni kamalimmaksi päiväksi. Ainakin se on mukana kisaamassa. 

Aamu alkoi vielä suhteellisen normaalisti. Herääminen tuntui takkuisemmalta kuin eilen, koska olin hikoillut ja palellut vuorotellen koko yön (jaa ei ole kilpirauhasongelmia?) ja sen takia myös valvonut. Pääsin kuitenkin ylös ja menin tuttuun tapaan käynnistämään konetta. Vaan se ei käynnistykään. Valo syttyy, mutta mitään ääntä ei kuulu, eikä mitään tapahdu. Valo ei myöskään sammu. Sammutan koneen takapanelista virran. Vedän virtajohdon irti. Valitan Mikelle paniikinomaisessa tilassa. Mike mönkii tutkimaan tilannetta. Pian diagnoosi on valmis: virtalähde on hajonnut. Kyseessä oli alunperin Miken vanha virtalähde, joka laitettiin tähän koneeseen, jotta saataisiin näytönohjaimesta enemmän irti, kuin mitä koneen alkuperäisellä virtalähteellä olisi ollut mahdollista. Nyt wanha laite kuitenkin päätti, että aika aikaa kutakin ja nythän onkin hyvä hetki tuhlata vähän lisää rahaa. Tai sitten ei.

Söin jotain epämääräistä aamupalaksi (pari paahtoleipää kai), join teetä ja googletin sopivia virtalähteitä. Sitten jouduin soittamaan pankkiin. Taas. Uutta tilaamaani pankkikorttia ei ollut vieläkään kuulunut, mutta verkkopankki sanoi, että se on jo toimitettu ja on asiakkaalla käytössä. Pankista sanottiin että kai se pian tulee, viimeistään huomenna. Ihmettelin myös jälleen mystistä pin-lukitusta. Sanoivat, ettei se mitään lukossa ole.

Lähdin töihin. Tai yritin, mutta kaikki aamunäperrys oli vienyt sen verran aikaa, että sain katsella bussin takavaloja. Odotin seuraavaa. Se tuli, mutta oli eri firman ja sitä ajoi nainen joka on nyt kahdesti ottanut melkein 2 euroa liikamaksua matkasta. Tarjosin 3,80 ja kuski tyytyi siihen. Hah. Ihme kyllä, bussissa ei tällä kertaa ollut aivan sauna. Tekstasin töihin, että onko siellä ketään, joka voisi napata mut kyytiin pysäkin luota kun tulen, koska autotiellä oli järisyttävän liukas kävellä. En saanut vastausta. Kävelin. Tai siis hiihdin, luistelin ja rukoilin. Jäädytin naamani. Varasin samalla virtalähteen Triosoftista, joka on ehkä ainoa tietokonetarvikeliike, jonne pääsen tietääkseni helposti bussilla. 

Töissä tein tänään hyvin pitkälti samaa koko päivän aina kolmeen saakka, jolloin pääsin laskuttamaan. Tykkään laskuttamisesta. Olen outo. Palelin aivan hulluna. Istuin talvitakki päällä ja kaulahuivi kaulassa, jalat liikuteltavassa patterissa kiinni... ja silti palelin. Sain pomolta kyydin parinsadan metrin päähän pysäkistä ja arvelin juuri missanneeni sopivan bussin parilla minuutilla kun saavuin pysäkille. Kysyin yhdeltä tädiltä joko 70 meni ja täti tuumi ettei ole mennyt. Ilahduin, koska ajatus lumimyrskyssä seisoskelusta ei hirveästi houkutellut, kun en enää edes tuntenut sormiani (wanhat, paksut nahkakintaat olisivat olleen astetta parempi valinta tänään). Bussia ei kuitenkaan kuulunut. Meni 5 minuuttia. Meni 10. Meni 15. Meni 20. Ei yhtään ainutta bussia. Mikä tahansa olisi kelvannut, joka menee kohti Tamperetta, mutta ainuttakaan ei kulkenut. 25 minuutin seisoskelun ja täydellisen jäätymisen jälkeen bussi viimein tuli. Kuski vaikutti nyrpeältä ja bussi oli ääriään myöden täynnä. Onnistuin kuitenkin saamaan ihme kyllä istumapaikan, joka oli kai jäänyt muilta huomaamatta.

Jossain vaiheessa matkaa katsoin kelloa. 16:45. Paskat. Piti ehtiä kahteen paikkaan ennen kuutta ja ovat vielä molemmat eri puolilla kaupunkia. Kaupungissa olin (Rautatieasemalla) vasta 17:05. Kipitin Triosoftille hakemaan virtalähdettä. Liukastelin. Kiroilin. Söin lunta, koska siltä ei voinut välttyä. Lumiukkoa muistuttaen viimein pääsin paikan päälle ja sain pömpelin käteeni. Sitten taas vanha tuttu kuvio "sori, tämä pitää höylätä, tuo siru on rikki... pitäis tulla jo uusi ihan hetkellä millä hyvänsä..." Noh, tietenkään sitä korttia ei sitten saatu höylättyä siellä, ei sitten millään. Sanoin haluavani osan luoton puolelle, jos kortti saadaan toimimaan. Aikansa säätivät, mutta lopulta kortti toimi SIRUPUOLELTA - mutta jouduin allekirjoittamaan, koska pin-koodia en saanut laitetuksi mihinkään. Myyjä tuumi "olihan siellä katetta!" ...olin vähän ihmeissäni, koska olin pyytänyt CREDIT-puolelle. Noh, sehän oli tietenkin sitten laitettu debitille... Huoh. En kuitenkaan jaksanut alkaa siitä vääntämään, koska kiire oli ja tuokin operaatio oli kyllä jo ollut hankala. Torjuin pehmeästi kaikki muut tavarat mitä koittivat lisäksi myydä ja lähdin kipittämään linja-autoasemalle. 

Järkevää olisi ollut mennä bussilla. Paitsi että olisin joutunut menemään kahdella pienet pätkät kerrallaan. Koska olin jo märkä, viluinen, väsynyt ja hikoilinkin huppuni alla (kiva yhdistelmä), enkä nähnyt mitään (silmälasit huurussa), päätin kävellä. Sain haettua matkakorttini pitemmän matkan bussireissuja varten (hurraa, ei enää kolikoiden kanssa pelaamista!), mutta sitten oli PAKKO syödä. Olin nimittäin tähän saakka syönyt 2 palaa paahtoleipää (aamulla kotona) ja sämpylän/patongin klo 10:30 töissä ja nyt kello oli melkein kuusi. Kädet täristen valikoin juomaksi piristävän Fenixin ja sen kanssa... nuo hirvittävät makkaraperunat (kuvassa yllä), joita en ole varmaan 10 vuoteen syönytkään. Tietenkin sitten juuri tämä linja-autoaseman kahvila on AINUT PAIKKA KOKO TAMPEREELLA, jossa kieltäydytään höyläämästä sirullista korttia. Onneksi minulla on toinenkin, pelkkä pankkikortti, jolla arvelin olevan liian vähän rahaakin, mutta kas, läpihän se meni. Ihme. Bonukset oli kai tulleet.

Söin. Se ei ollut erityisen hyvää, mutta olin niin nälissäni, että en edes piitannut. Aikoinaan grilliltä Seinäjoella hankitut makkaraperunat olivat maukkaat ja tunteikkaat (joo joo), mutta nämä... äh. Makkarat eivät olleet erityisen maistuvia ja perunat olivat mauttomia ja pehmeitä. Ikävää. Etenkin kun annos maksoi huiman 6,90. Siitä sitten kuitenkin pienen voimien keräämisen jälkeen lähdin uhmaamaan tuulta ja tuiskua uudelleen. Paitsi että lumen sijaan siellä tuli pienen pientä jäähilettä. Silmälasit huurussa liukastelin sitten bussipysäkille (olen tänään 3 kertaa melkein kaatunut selälleni tietä ylittäessä, sekä nuljauttanut molemmat nilkkani) ja vain parin minuutin odottelun (ihme) jälkeen pääsin bussiin, missä mahduin (ihme kyllä) vielä istumaankin. Liukastelin/rämmin kinoksien kautta kotiin, nappasin uuden pankkikortin, joka olikin jo tullut, ja lähdin ruokakauppaan samalla pyörähdyksellä.

Testasin pankkikorttia (uutta) automaatilla ensin... Ei ole totta. Sama virsi kuin vanhankin kortin kanssa. PIN on muka väärin. Vaikkei se ole. V*tut. Noh, menin kuitenkin kauppaan, mutta valitsin vain muutaman tavaran ja lähdin testaamaan mitä kortti sanoo kassalla. Sitten loppui ymmärrys täysin. Yhtäkkiä kortti toimi. Ei mitään valituksia, ei mitään ongelmia, maksoi ostokseni tuosta noin vaan. Kävelin uudestaan automaatille. Kortti toimi edelleen. Sain nostettua rahaa. MISTÄ TÄSSÄ ON KYSE?

Menin kotiin. Tai siis, liukastelin/hiihdin/rämmin kotiin puolisokkona. Purkauduin ulos märistä tamineistani (farkkujeni lahkeet olivat hienosti jään peitossa puoleen väliin säärtä) ja etsin päälleni jotain lämmintä, koska palelin helvetillisesti (suoraan sanoen). Kello oli jo lähempänä kahdeksaa. Istuuduin Miken koneen ääreen (koska omani odotti virtalähdettä) wanhoissa kevyttoppahousuissa, villasukissa, reinoissa, t-paidassa, lämpimässä hupparissa ja vilttiin kääriytyneenä - ja palelin silti. Laitoin saunan lämpiämään tajuttuani, ettei tästä muuten päästä mihinkään.

Sauna oli mainio. Juuri sitä, mitä tarvitsinkin. Suihku puolestaan jatkaa jo tutuksi tulleella "testataan mitä sydämesi kestääkään" -linjalla, eli tarjoamalla 10 sekunnin välein vaihtelevan suihkun lämpötilan asteikolla jääkylmä - tulikuuma. Välistä ei löydy mitään. Tulinkin siihen tulokseen, että meillä alkaa olla tasan kolme vaihtoehtoa:

a) Käydä suihkussa yhdessä, siten että vuorottelemme seuraavalla tavalla: Ensin toinen yrittää peseytyä ja huutaa 10 sekunnin välein toiselle ohjeita, jotta tämä tietää säätää vettä joko kylmemmäksi tai kuumemmaksi.

b) Palata ajassa muutamia vuosikymmeniä takaisin ja ostaa monta ämpäriä, jotka voimme sitten täyttää sopivan lämpöisellä vedellä ja peseytyä kaatamalla vettä päällemme ja/tai pesemällä hiuksiamme ämpärissä. 

c) Muuttaa h*lvettiin täältä.

C-vaihtoehto ei oikein kuitenkaan tässä tilanteessa kannata, joten todennäköisesti joudumme kallistumaan A:n tai B:n kannalle, koska on hyvin epätodennäköistä, että kukaan viitsisi noille putkillekaan tehdä mitään.

Huoh. Nyt kello on jo yksitoista ja nukkumassakin pitäisi jo olla, koska aamulla lähden töihin jo ennen kahdeksaa...

Että sellainen elämyspäivä tänään. Lähetin muuten töissä n. 150 sähköpostia tänään. Kahta erilaista.

Töitä!

Kuva-arvoitus...

Nyt loppuu lekottelu, sillä työpaikka on hankittu. Ensimmäiset 4,5 kk huhkitaan työmarkkinatuella, mutta nyt tarkoituksena olisi ihan oikeasti sen jälkeen saada sopimus vakituisesta työpaikasta. Toimenkuvaan kuuluu käännöstyöt ja erilaiset nettikauppahommaan liittyvät työt. Suurimman osan voin tehdä kotoa käsin ja alustavasti onkin suunniteltu, että 4 päivää viikossa tekisin töitä kotoa käsin ja yhtenä kävisin sitten toimistolla tarpeen vaatiessa. Virallisesti aloitan 5.11., mutta firma tarvitsee auttavaa käsiparia NYT, joten he toivoivat, että voisin jo nyt aloittaa käännöstöiden tekemisen ja saisin nuo tunnit sitten vapaaksi myöhemmin. Sopiihan se, koska esim. joulun aikaan olisi mukava vähän lomailla.

Tänään kävin taas opiskelemassa japania ja tulin samalla reissulla myös siihen tulokseen, että alkaa olla tämän vuoden pyöräilyt pikkuhiljaa omalta osaltani pyöräilty, kun vesilätäköt alkavat jäätymään ja alamäkeen pyöräillessä kasvot meinaavat tyystin jäätyä... Ja iltojen pimetessä näköjään nuo kanssaliikkujat alkavat yhä idiootimmiksi. Nytkin kun pääsin kurssipaikan pihasta kadulle, joku keski-ikäinen ukko harhaili siinä aivan keskellä tietä puolelta toiselle, väistin sitä aivan tien reunaan niin ukko mulkaisi ja läpsäytti kätensä yhteen melkein mun naaman edessä, kuin jonkinlaisena pelotteena. Saatoin sitten karjua perästä päin jotain tyyliin "Ja kivat sulle kanssa!"... Ehkä se on se hullu pohjalaisuus, mutta perus "mullehan ei vittuilla"-asenne näemmä kytee sydämessäni edelleen, vaikka Nääsvillessä vaikutankin. Toisaalta, 10 vuotta sitten olisin karjaissut kyllä jotain paljon vulgaarimpaa... Ärsyttää tuollainen.

Samaan sanon myös, että sekin ärsyttää, että ellen halua huvikseni jonotella kahdesti huonosti vaihtuvissa liikennevaloissa ja ylitellä isoa tietä matkalla, johon menee normaalisti ehkä 5min pyörällä, joudun ajamaan joko autotiellä tai sitten jalkakäytävällä ja kumpikin vaihtoehto ärsyttää kanssaliikkujia suunnattomissa määrin. Ei ollut meillä Pohjanmaalla näin pyöräilijävastaista!

Nyt pitäisi vielä jaksaa inspiroitua kuuraamaan kylppäri, kun sen menin lupaamaan, ja suihkussakin olisi hyvä sitten sen jälkeen käydä. Tämä pimeys vaan saa olon tuntumaan siltä, niinkuin kello olisi jo ainakin yksitoista, mistä johtuu se, että olen lähinnä valmis kaatumaan sänkyyn. Blörgh. Toivottavasti tulee oikein muikean luminen talvi, ettei tarvi täyspimeydessä kupata! 

PS. Olen rakastunut uusiin viininpunaisiin kapealahkeisiin pehmokangasfarkkuihini! (Vaikka ne keräävätkin tonneittain nöyhtää.)

HUOKAUS (hieman enemmän tekstiä)

Pieni sisäinen ääneni taas jossain nakuttaa siitä, miten ei kannattaisi antaa otteen herpaantua hetkeksikään ja sanoa ääneen "Olen onnellinen.", koska jos johonkin tuntuu voivan tässä elämässä pystyä luottamaan, on se se fakta, että nallekarkit eivät ainoastaan jätä menemästä tasan, vaan ne jättävät kokonaan tulematta omaan karkkipussiini. Ennätin jo riemuita saadusta työpaikasta, vaikka tiesinkin, että ensimmäisen palkkani saisin vasta ensi vuonna, mutta ei se mitään, olisipa jotain odotettavaa... Voisin ehkä viimeinkin ostaa uudet farkut ja muutaman joululahjankin. Ehdin jo listailemaan mitä pitäisi tehdä ja mitä hankkia, kaikenlaista mitä on lykätty jo kuukausia, kuten esim. kampaajalla hankittu hiustenleikkuu...

Noh, oli miten oli, homma karahti siis karille oikein kunnolla. Täytyy sanoa, että on helpompi saada jatkuvasti kieltäviä vastauksia, kuin se, että killutetaan porkkanaa nenän edessä, annetaan se ja sitten siinä vaiheessa kun olet puraisemaisillasi palan, se otetaan pois. Juuri siitä tässä on nyt tavallaan kyse.

Hommahan meni niin, että jo kesällä hakeuduin ECAMin (Junior Academyn) listoille työnhakijaksi. Taisin tästä jo joskus kertoakin, mutta periaatteessa ECAM tekee sen mitä työkkärin PITÄISI tehdä ja lähettelee CV:täsi eteenpäin ja tarjoaa papereitasi yrityksiin, joissa on avoimia, sinulle sopivia työpaikkoja. Yritys puolestaan maksaa ECAMille korvauksen siitä, että saavat heidän kauttaan yritykseensä henkilön, joka toimii ensin siellä koulutussopimuksella ja sen jälkeen työllistyy firmaan. Ikäisilläni tuo koulutussopimusjakso kestää 4,5 kk, minkä aikana voit halutessasi käydä erilaisissa koulutustilaisuuksissa ja olla noina päivinä poissa työpaikaltasi.

Nyt siis ECAM tarjosi papereitani paikkaan, jossa oli kaikin puolin minulle äärimmäisen sopiva ja oikeastaan jopa koulutusta vastaava työ tarjolla ja niinpä pian sainkin yrityksen puolelta kutsun haastatteluun. Haastattelu sujui rennoissa tunnelmissa ja siitä jäi hyvä mieli ja tuntui siltä, että yrityksessä minulle riittäisi paljon tehtävää, koska puhuttiin jopa kuukausien ja vuosien tavoitteista ja suunnitelmista ja siitä mitä kaikkea voisinkaan ja saisinkaan yrityksessä tehdä. Olisin saanut suunnitella flyereitä, julisteita, mainoksia ja organisoida tapahtumia. Olisin myös toiminut yhteyshenkilönä yrityksen ja yhteistyökumppaneiden välillä ja saanut muutenkin vaikuttaa paljon oikeastaan kaikkeen. Työ kuulosti unelmatyöltä ja pomotkin olivat mukavia.

Jäin odottamaan tietoa työpaikan saamisesta. Haastattelussa olin syntymäpäivänäni 28. päivä syyskuuta (perjantaina) ja tieto paikasta luvattiin seuraavalle viikolle. Perjantai kuitenkin koitti, enkä ollut kuullut mitään. Kyselin ECAMistakin, että kuinka kävi ja sieltä sanottiin, että työnantaja olikin päättänyt haastatella vielä yhden henkilön, mutta ei ollut saanut aikatauluja sopimaan ennen kuin lauantaille, joten paikasta kuuleminen venyisi varmasti seuraavaan viikkoon. Ennätin jo masentua ja ajatella, että en ollutkaan tarpeeksi hyvä, vaikka nuorempi miehistä sanoikin suoraan, että palkkaisi minut heti, jos se olisi hänen päätöksensä.

Sain kuitenkin myöhemmin perjantaina soiton työnantajalta ja hän kertoi että tässä on nyt ollut vähän kaikenlaista koko viikko ja miten he ovat etsineet jotain tietynlaista henkilöä ja... olinkin aivan varma että sieltä oli tulossa "kiitos ei". Kerroinkin kuulleeni, että heillä oli vielä yksi haastateltava tulossa (minkä vuoksi olin myös yllättynyt kuullessani heistä jo perjantaina), mutta työnantaja kertoi että he olivatkin haastatelleet tämän henkilön vain tuossa puhelimitse perjantaina ja se oli siinä... Ja samalla hän kertoi, että paikka on minun.

Olin kärsinyt vatsakivusta koko edellisen yön ja oloni oli surkea. Makasinkin sohvalla koiran kanssa valmiina päiväunille kun sain puhelun. Meni hieman pasmat sekaisin ja olin tietenkin onnesta soikeana ja äkillisesti täynnä uutta puhtia. Soitin heti äidilleni ja lähdin kauppaan kertoakseni Mikelle saaneeni työn. Koko viikonlopun olin onneni kukkuloilla ja mietin, mitä kaikkea kivaa sitten voitaisiinkaan tehdä, kun alan viimeinkin saada rahaa! Mietin, mitä kaikkea mahtavaa pääsisin uudessa työssäni tekemään, enkä voinut uskoa onneani mitenkään - eikä olisi kannattanutkaan.

Maanantaina alkoi karu todellisuus hieman nostaa päätään. Sain ensin onnittelupuhelun ECAMista, minkä yhteydessä yhteyshenkilö kysyi että "...eli siis teemme ensin tämän kuuden kuukauden koulutussopimuksen..." Olin hieman ihmeissäni ja kerroin ymmärtäneeni, että kyseessä oli 4,5 kk sopimus, minkä jälkeen luvassa olisi töitä. Yhteyshenkilö kertoi, että yritys olisi halunnut nimenomaan 6 kk harjoittelun (koulutussopimuksen), mutta ehkä se ei ole hirvittävän ehdoton, joten hän lupasi soittaa yritykseen ja kysyä asiasta. Kuulin pian ECAMilta, että yritykselle se 6 kk ei ollut mikään ehdoton ja näin sitten tuumin, että okei, hyvä on, 4,5 kk mieluummin, sillä onhan sekin kyllä jo pitkä aika ja huokasin helpotuksesta. Työnantajan soitettua minulle, kävi kuitenkin ilmi, että yritykseen harjoittelun päätyttyä työllistyminen ei ollut mitenkään varmaa, vaan he hakivat lähinnä sitä harjoittelijaa. Soitin ECAMiin että mitäs nyt, ei tuolta välttämättä saakkaan paikkaa... Sieltä vastattiin, että näin on joskus ennenkin työnantaja sanonut, mutta paikka on silti auennut. Jäin miettimään, mitä tehdä. Otanko riskin ja menen yritykseen palkatta, vaikka en sitten saisikaan paikkaa - vai annanko olla ja yritän saada jotain muuta?

Seuraavana päivänä päätin kuitenkin, että suostun siihen 4,5 kk harjoitteluun, koska työ kuulostaa mielenkiintoiselta ja hyödylliseltä ja näyttäisi varmasti kivalta CV:ssäni, vaikka sitä kautta ei sitten jatkoa tulisikaan. Ilmoitin jo ECAMiin, että hyvältä kuulostaa ja he pyysivät soittamaan työnantajalle yksityiskohtien sopimiseksi. Kun sitten puhuin toisen minua haastatelleen henkilön kanssa, eli sen, joka kai sitten viime kädessä päätöstä on tekemässä, hän kertoi olevansa melko nyt epämiellyttävässä tilanteessa, kun yksi puhuu yhtä ja toinen toista näistä harjoitteluajoista. Olin soittanut ilmoittaakseni, että voisin todellakin aloittaa 15. päivä ja olla sen 4,5 kk minkä jälkeen katsoisimme tilannetta. Työnantaja kuitenkin sanoi, että heillä oli koko ajan ollut mielessä tämä kuuden kuukauden harjoittelujakso - ja itseasiassa vain se. Töitä heillä EI olisi, se oli nyt varmaa. Kuuden kuukauden jakso siksi, koska se olisi heille taloudellisesti kannattavin ratkaisu (niin varmaan kun saavat kykenevän ihmisen täysipäiväisesti töihin, eikä hänelle tarvitse maksaa palkkaa). Paljon tekemistä yrityksessä kyllä olisi, mutta ei palkkatöitä, sori vaan.

Työnantaja sitten kertoi myös että mitään laitteita en heiltä saisi vaan työ pitäisi tehdä omilla laitteilla. Mainitsin, ettei minulla ole kaikkia tietokoneohjelmia, mitä työssä voidaan tarvita, mihin hän naurahti ja sanoi jotain tyyliin "kyllä sinä varmasti jotain keksit.." Okei... Noh, pian sitten selvisi, että itseasiassa koko harjoittelupaikkakaan ei ole varma, koska nyt ei ollutkaan varmistunut eräs yhteistyö, minkä (kai?) piti olla jo varma ja mikäli tuo homma menisi puihin, ei myöskään harjoittelua olisi. Tämä tieto tuli työpaikan jo saatuani ja päivää ennen kuin he olisivat halunneet jo avata minulle toimintaansa. Eli siis yhtäkkiä ei ehkä olisi koko harjoittelupaikkaakaan. Olin kuin puulla päähän lyöty.

Puhelimesta päästyäni otin yhteyttä ECAMiin, että kiitos, mutta ei kiitos, en halua sekaantua tämän yrityksen toimintaan millään tavalla, sillä tuntui vahvasti siltä, ettei homma ollut kenelläkään minkäänlaisessa lapasessa. Myös ECAMista oltiin pyöristyneitä ja ilmoitettiin, että myös he viheltävät tämän pelin poikki. Yrityksen toinen yhteistyötaho oli nimittäin ilmoittanut heille, että yrityksessä olisi kyllä töitä tarjolla harjoittelun jälkeenkin - mikä ei siis ollut totta.

En voi kuin huokaista helpotuksesta, että en ennättänyt vielä tehdä mitään sopimuksia - tai ilmoittamaan asiasta työkkäriin... mutta ette arvaa miten kovasti suoraan sanottuna v*tuttaa tämä homma. Sanottakoon vaikka niin, että tänä aamuna oli asteen vaikeampi kammeta itsensä sängystä ylös vielä 10 h yöunienkin jälkeen...

Karvainen ja karvas totuus

Puudelin hidas aukirullautuminen käynnissä...

Milolla on pitkään jo ollut ihana, pehmeä peti, jonka äitini osti sille joululahjaksi jo pari vuotta sitten. Petiä ei kuitenkaan ole koskaan tullut käytettyä, paitsi kerran kun pyysin Milon siihen makaamaan, että sain napsaistua söpön kuvan. Nyt kuitenkin Milo on maannut paljon työpöytäni alla kun tässä istuskelen, koska sitä pelottaa ikkunoiden napsahtelut sateella (jep, normaali pelkohan se) ja se haluaa olla lähelläni. Koska kylmällä, kovalla lattialla makaaminen ei tee hauvalle mitenkään erikoisen hyvää (se alkoi nilkuttaa), keksin tunkea pehmeän pedin pöytäni alle. 

Noh, alkuunhan Milo makasi tietenkin uhmakkaasti aivan jaloissani, pehmeän petinsä vieressä. Pyysin sitä makaamaan pedissään ja kas, eipä ollut aikaakaan kun se viimein oivalsi, että siinä on kuin onkin ehkä oikeasti mukavampi maata. Nyt puudelirulla rullaantuu siihen melkein aina kun itse olen pöytäni ääressä. Herttainen näky...

Juuri muuten kun pääsin iloitsemaan saamastani työpaikasta (josta ensimmäiset 4,5 kk on palkatonta harjoittelua), minulle selvisikin aika karvaasti, että tämäkin oli periaatteessa kategoriaan "liian hyvää ollakseen totta" kuuluva tapaus. ECAMista (se "välikäsi") soitettiin tänään ja kysyttiin, onko mulle ok että menisinkin 6 kk koulutus/harjoittelujaksolla sen 4,5 kk sijaan. Ihmettelin vähän ja sanoin etten ollut tiennytkään että sellainenkin "mahdollisuus" on. Sain kuulla että yritys oli ensisijaisesti halunnut ottaa jonkun tällä menetelmällä töihin. Sanoin, että olisin mieluummin vain 4,5 kk harjoittelussa ja sitten töissä, kun taloudellinen tilanteemme on mitä on. ECAMista luvattiin ehdottaa asiaa työnantajalle. Sanoin kuitenkin, että mikäli se on ehdoton EI, suostun siihen 6 kk harjoitteluunkin, koska sittenhän lopussa kuitenkin saisin työsopparin. ECAMista myös lohduteltiin, että todennäköisesti työsopimus voidaan tehdä jo ennen koulutus/harjoittelujakson loppumista, jopa hyvin aikaisessa vaiheessa. Sieltä ilmoitettiin myös, että työnantajani soittaisi minulle kohta ja sopisi vielä jostain yksityiskohdista. Kun puhelu tuli, homman todellinen luonto alkoihin tosiaan selvitä. Työnantaja kertoi, että heillä tosiaan oli tarkoituksena mieluummin ottaa se 6 kk harjoittelija, koska sinä aikana ennättäisi enemmän ja se olisi heille taloudellisesti paras ratkaisu. Puhuimme siitä, miten ECAM puolestaan oli puhunut 4,5 kk jaksosta jo ikänikin puolesta. Kysyin sitten suoraan että oliko heillä siis mielessä että he ottavat harjoittelijan 6 kk ajaksi ja se on sitten siinä? Kyllä vaan, tämä oli suunnitelma. Mitään työpaikkaa ei ollut harjoittelijalle tässä vaiheessa suunniteltu, vain tämä harjoittelujakso. Työnantaja sanoi, että tokihan tämän tarkoituksena on työllistää minut, mutta se, työllistynkö heille on sitten asia erikseen, koska he eivät tiedä mitä tämä paikka tuo tullessaan ja onko töitä enää 6 kk jälkeen. Hän myös sanoi, että ei pahastu jos saan muualta työpaikan ja vaihdan heiltä sinne ennen kuin 6 kk on täynnä. Huh? Minä kun luulin, että tässä mennään sillä ECAMin systeemillä, että 4,5 kk harjoittelun jälkeen työnantaja tarjoaa työsopimuksen kyseessäolevaan työhön. Yritin hyvin kainosti ilmaista haluni saada oikeasti TYÖPAIKKA, mihin työnantaja tuumaili, että tokihan tässä saa hienoa työkokemusta ja täytettä CV:n... No miksipä ei, tottahan sekin, mutta kyllä mielestäni 29-vuotiaana voisi jo olla elämässä muutakin kuin työnteon harjoittelua!

Nyt en sitten ihan tiedä mitä tässä tekisin, mutta aion olla huomenna yhteydessä ECAMiin ja kysyä että mitäs ihmettä, sillä en usko että sielläkään tiedetään mistä nyt on kyse... Huoh. Ei taida ne nallekarkit tulla ollenkaan tähän osoitteeseen...

Meikittömän päivän ilta

Meikittömän päivän iltapäivä

Ilmeisesti meikittömyyteni oli niin järkyttävä kokemus jopa poloiselle puhelimelleni, että kuvista tuli suunnilleen yhtä laadukkaat kuin mitä vanhalla pikku Nokiallani otetuista aikoinaan. (Mike tosin kehui useampaan kertaan kuinka nätiltä näytin, joten ihmeisesti kannattaisi aina kulkea meikeittä?) Hinkkasin linssiäkin pehmoisella kankaalla puhtaammaksi, mutta lopputulos oli silti yhtä nihkeä... Mutta, tulipa osallistuttua ja näytettyä jokseenkin alastomalta ympäri kaupunkia, sillä vaikka olin ovelasti suunnitellut olevani vain kotona, jouduinkin käymään kaupassa, ensiavussa, apteekissa ja sitten tosiaan illalla oli vielä tuo englanninkielisen harrastajateatteri, jonne menin eksymään. Hollywood kutsuu jo!

Olen viettänyt melkoista hiljaiseloa täällä blogissa, eikä tässä oikeastaan ole edes mitään kovin hyvää tekosyytä. Olen vaan ollut väsynyt ja jotain flunssanpoikasta tässä on myös pyörinyt, koska viikonlopun ajan olin kovin tukkoinen ja räkäinen ja sitten sen jälkeen iskikin viisaudenhammas. Tässä viimeisen kolmen päivän aikana viisaudenhammas on kuitenkin ärtynyt niin pahaksi, että kun soitin varatakseni aikaa hammaslääkäriin, hoitaja suositteli saman tien reissua Acutan ensiapuun. Hammas nimittäin on turvottanut ikenen ja aiheuttanut koko oikean puoleisen pään säryn. Nenäkin on siltä puolelta tukossa. Korva on kipeä ja kurkku tuntuu siltä kuin yrittäisi niellä kaktusta. Burana 400 mg on tullut nautiskeltua siihen malliin että ihme kun mulla on vielä vatsakalvot tallella (ja ei astmaongelmia)...

Nyt sain sitten antibioottikuurin ja jännityksellä odottelenkin olenko tälle allerginen vai en. Toistaiseksihan olen tehnyt kolme sairaalareissua antibioottiallergioiden takia. Pitää nyt yrittää selvittää kaikki nuo lääkeaineallergiat ja panna oikein lappu lompakkoon... Lisäksi lääkäri määräsi ostamaan maitohappobakteereja, koska antibiootti mitä sain, on (farmaseutin sanojen mukaan) "rotanmyrkkyä". Ja sen lisäksi vielä lisää särkylääkettä ja jotain epämääräistä suun huuhteluun tarkoitettua ainetta, mitä voin käyttää jos ja kun hampaaseen kehtaa koskea jne.

Voinkin siis ehkä vedota hammasongelmiini, jos joku kummastelee blogihiljaisuutta. Olen yrittänyt siivota ja tehdä normaaleja kotihommia, mutta mieli tekee vain unten maille koko ajan. Auts.

Huomiselle on kuitenkin luvassa jotain muutakin mukavaa kuin lääkärin soittoaika, joten sitä odotellessa... ja peukkuja pystyyn, etten ole allerginen tälle "rotanmyrkylle"...

"Eihän teillä mitään ongelmaa olekaan."

Tänä aamuna tuossa 11 paikkeilla suunnittelin aamupalan syömistä. Istuskelin laiskana koneella, vissiin Facebookissa, kun yhtäkkiä keittiöstä alkoi kuulua jo parin viimeisen kuukauden aikana tutuksi tullutta "pulputusta". Tajusin kuitenkin pian, että nyt lavuaarimme ei enää vain kurnuttele tai sylje ulos ilmaa (ihanaa) vaan sieltä tulee ihan oikeasti VETTÄ ulos. Juoksin paniikissa keittiöön ja näin, miten lavuaariin suorastaan SUIHKUSI vettä. Se täyttyi nopeammin, kuin jos olisi tulppa ollut pohjassa ja olisin laskenut siihen täysillä vettä. Iskin kauhuissani käteni likaveden sekaan tulpan kanssa, yrittäen tukkia viemäriä, mutta siitä viereisestähän se sitten toki puski ulos. Tajusin, etten voi tehdä tässä muuta kuin valmistautua pahimpaan, eli siihen, että kohta se likavesi on lattialla, meidän uusilla laminaateilla.

Soitin ensimmäisenä isälle, että onko mitään mitä voin itse tehdä. Isä sanoi että eipä oikein, soita isännöitsijälle suoraan. Soitin. Ei vastata. Soitin huoltoon. Ei vastata. Soitin uudestaan molempiin, sain huollon kiinni ja selitin tilanteen ja lavuaarissa vesi rauhoittui, mutta jäi siihen seisomaan. Huollosta sanoivat, että joku tulee mahdollisimman pian. Yritin uudestaan isännöitsijälle. Sain puhuttua kiinteistösihteerille, kun isännöitsijällä oli muita kiireitä. Kiinteistösihteeri vastaanotti valitukseni ja sanoi, että joku tulee käymään katsomassa, mutta vasta ensi viikolla, koska ei perjantaina tähän aikaan kukaan tule (kello n. 11:30)... Okei. Eipä tässä mitään kiirettä olekaan! Eipä sillä, ei tilanne katsomalla parane.

Noh, lopulta huolto saapuu paikalle. Lavuaari on kiltisti ja hiljaa. Vedet ovat kadonneet. Huoltomies kuuntelee ongelmani ja sanoo, että on jo kutsunut "imuauton" paikalle, että saadaan putkista tukokset pois, mikäli semmoisia on ja samalla antoi henk. koht. numeronsa siltä varalta, että jos vielä vesi nousee sisälle, hän iskee veden poikki koko talosta. Huoltomies kertoi myös, että oli kuullut naapurilta että tässä talossa oli asuntoon ennenkin tullut vettä sisälle ja oli täysi remppa tehty, mutta ei ollut varma oliko kyse juuri meidän asunnosta. Noh, mies meni, jäin odottamaan. Lavuaari pysyi hiljaa.

Kohta asunnossamme olikin sitten kolme miestä lavuaaria tuijottelemassa ja ongelmia analysoimassa. Painelivat siitä sitten kellariin. Pian sieltä pyydettiin tukkimaan viemärit mahdollisimman hyvin, vaikka sanomalehdillä ja jollain painoilla, koska he huuhtelisivat nyt putkia. Tein näin. Mitään vettä ei sisälle asti noussut, vaikka paha ääni keittiöön kuuluikin. Seuraavaksi laskin sitten kuumaa vettä lavuaariin jonkun 10-15 minuuttia. Veti kuin unelma. Ei mitään ääniä. Lopulta mies tuli ilmoittamaan, että hommat on hoidettu, vettä ei tarvi enää laskea. Kysyin, että löytyikö mitään syytä ongelmilleni ja mies vastasi, että eipä siellä mitään selvää tukosta ollut, mutta esitti epäilyn, että putket olisivat painuneet niin kapoisiksi, että pienikin tukos riittää sen tukkimaan. Kiitin.

Soitin isännöitsijälle miesten lähdettyä, että mitäs nyt sitten tehdään. Isännöitsijä oli kuin perseeseen ammuttu karhu jo siinä vaiheessa kun kerroin mistä asunnosta soitan. Hän kertoi jo kuulleensa asiasta ja se on hoidossa, mitään ongelmaa ei ole, koska putket on avattu. Kerroin hänelle, että onhan tässä ongelma, likavedet tulivat sisälle ja olemme jo pitkään kuunnelleet viemärin kurnutusta ja että sieltä on tullut ilmaa ulospäin. Isännöitsijä tuumi siihen, että emme ole aiemmin hänelle ilmoittaneet, että ilmeisesti tämä ei elämäämme haittaa. Kerroin ilmoittaneeni huoltoon jo viikkoja sitten ja sieltä on mieskin käynyt. Sanoin että huoltomies ei voinut tehdä mitään ja esitti teorian, että putket olisivat sen verran vaakatasossa, että siksi ongelmia löytyy. Isännöitsijä ilmoitti, ettei huoltomies voi sitä tietää. Kerroin huoltomiehen ilmoituksen perustuneen siihen, että hän oli huomannut saman rakennuttajan kaikissa taloissa saman ongelman. Isännöitsijä pysyi kannassaan. Sanoin, että pitäisihän tässä jo alkaa puhua kompensaatiosta kun emme voi tiskata kuin joskus ja jouluna ja nyt vielä vedetkin nousee sisälle. Isännöitsijä ilmoitti ettei tämä elämäämme mitenkään haittaa. Ei ole aihetta mihinkään. Kysyin, mitä teemme jos tämä toistuu, jos vesi tulee uudestaan? Hän käski soittamaan huoltoon uudestaan, pyytämään jonkun avaamaan putket. Sanoin, että ei me voida aina vaan tässä istua ja odottaa keittiön viemärin ongelmiakaan. Hän kehoitti varmistamaan, että kotivakuutuksemme on voimassa! 

Palaset alkoivat loksahdella kohdalleen vasta tässä illalla kun olin parvekkeella kukkia hoivailemassa. Naapuriparvekkeelta, kerrosta ylempää mummo huikkasi: "Tuliko teillä tänään vedet sisälle?" Tuumin siihen, että tulipa hyvinkin, keittiön lavuaarista. Mummo tuumi, että eipä ollut ensimmäinen kerta. Aikaisemmat asukkaat olivat lähteneet melkoisella kiireellä pienen vauvansa kanssa, kun keittiön lavuaari oli sylkenyt likavettä ympäri asuntoa. Tämä viime vuonna. Mummo kertoi, miten hänen parvekkeelleen oli puolestaan talvella jäätynyt sadevettä n. 10 cm kerros, minkä hän oli itse joutunut sulattelemaan, kun ei kukaan tullut apuunkaan. Hän oli yrittänyt valittaa isännöitsijälle, mutta ei ollut saanut sanaa väliin isännöitsijän puhuessa törkeästi päälle. Mummo pahoitteli kovasti epäonneamme ja toivoi, että ongelma ratkeaisi tai saisimme uuden asunnon tilalle. Hän epäili isäinnöitsijän tarjonneen entisille asukkaille uuden kodin vastineeksi. Hän kertoi, että tänä keväänä on myös hänen lavuaarinsa ollut tukossa.

Päätin lopulta kysellä vähän muiltakin naapureilta, että onko heillä ollut ongelmia viemäreiden kanssa, vai olemmeko tosiaan ainoita mummon kanssa, joilla ongelmia on, kun isännöitsijäkin väittää, ettei tiedä mitään. Viereisen asunnon nainen kertoi muistavansa erinomaisesti sen remonttirumban mikä tässä tehtiin. Asuntoa oli kuivatettu viikko tolkulla, tavarat evakuoitu ensihätään kasoittain parvekkeelle ja lapsi perhe oli ollut erittäin vihainen. Alakerran siivouskomeroa oli tuuletettu ja kuivatettu myös pitkään. Hänen kysyessään huoltomieheltä, mitä oli käynyt, oli hänelle sanottu, että sadevedet olivat tulleet asuntoon sisälle. Ja ilmeisesti melkoisella voimalla, sillä kaikki oli mennyt remonttiin... Kerroinkin hänelle, että asuntoomme oli juuri ennen muuttoamme laitettu upouudet laminaatit ja meille kerrottiin, että niitä vaihdetaan pikkuhiljaa jokaiseen asuntoon. Hänelle tämä tuli täytenä yllätyksenä - hänen kodissaan on nimittäin yhä muovimatot. Naapuri kertoi myös, että heillä oli kerran Viron matkan jälkeen odottanut parvekkeella toista kymmentä senttiä vettä, missä parvekekalusteet uiskentilivat... poistovesiputki nimittäin laski suoraan maahan, eikä kaatosateella vesi mennyt sitten yhtään mihinkään. Isännöitsijä oli yrittänyt vängätä asiasta, kunnes nainen oli uhannut laskuttaa heillä itselleen uudet parvekekalusteet, mikäli joku ei nyt heti tule putkea korjaamaan...

Kerrosta ylempänä naapuri puolestaan kertoi, että heillä oli tullut kylpyhuoneen lattiakaivosta vesi joskus ylös ja että kylpyhuoneen lavuaari ei hanki vetää kunnolla aina silloin tällöin. Heillä myös haisee kylpyhuoneessa herkästi viemäriltä. Heillä oli laminaatit, mutta erilaiset kuin meillä, eikä keittiön kaapitkaan olleet samanlaiset. Ehkä heilläkin oli käynyt vesivahinko ennen heidän muuttoaan? Mies kertoi myös pariskunnasta tuolla ylemmässä kerroksessa, joilla oli myös ollut ongelmia viemäreiden kanssa.

Toisin sanoen jo pieni selvittely naapureiden kanssa varmistaa sen, että en ole ongelman kanssa yksin ja että ongelmaa tosiaan on (niinkun niitä ei muuten vielä olisi). Nyt ei sitten muuta kuin toimimaan!

Sinnikäs tukka!

kuva

Ärrinmurrin! En ole värjännyt tukkaani kuukausiin ja oma värini onkin yllättänyt positiivisesti, mutta... jotain kuitenkin tekisi mieli tehdä ja kuva yllä kertoo sen mitä haluaisin tehdä - ja mitä yritin tehdä. Itse. Kotona. Nk. Ombre -look. Vaikuttaa helpolta eikö vaan? Latvat vaan blondataan...

Arvelin, että muuta ei sitten tarvittaisikaan. Enhän ole värjännyt hiuksiani kuukausiin, eikai se niin vaikeaa voi olla? Olenhan onnistuneesti tehnyt kotona raitoja ennemmin (vuosia sitten)... Noh, ostin vaalean värin. Semmoisen joka mainosti olevansa erityisen vaalentava, jopa ruskeasta saa blondin. Värjättyihin hiuksiin ilmoitti vaativansa värinpoiston, mutta ajattelin, että eihän näissä nyt enään mitään ole. Aine tuoksuikin niin voimakkaasti, että silmät vuotivat ja happea oli pakko haukata välillä ulkona, mutta ei... 50 minuuttia odotin. Siinä vaiheessa latvat näyttivät vaaleammilta. Ajattelin, että ehkä tässä JOTAIN näkyy. Pesin hiukset. Laitoin hoitoaineen. Kuivasin. Mitä tapahtui?

Haaskasin 1,5h aikaani ja n. 11 euroa aivan turhaan, sillä hiukseni näyttävät täysin samalta kuin ennen operaatiota. En ymmärrä miten se on edes mahdollista, koska näinhän hiusten latvojen vaalenevan. Sinnikäs tukka, joka vastustaa kaikkea muuta kuin omaa väriään (joka on nykyään semmoinen "luonnollisen punertava")... Ärrrrrrrh. Ilmeisesti on pakko uskoa "fiksumpia" ja iskeä ensin värinpoisto ja sitten blondata, mutta olisiko fiksumpi kuitenkin maksaa parturille kuin yrittää väkertää itse?

Perjantai-illan tunnelmia

Minne tämä viikko katosi? Vastahan oli tiistai ja onnistuin bloggaamaan. Nyt ollaan perjantain loppupuolella ja koko viikon olen vaellellut täällä kaikessa hiljaisuudessa... En ole edes muistanut lukea suosikkiblogejani. Tänäkin aamuna 20 minuuttia katosi kuin tuhka tuuleen (kuten aina, kun yritän ehtiä jonnekin tärkeään).

Työhaastatteluni aamulla kesti ennätyksellisen 1,5 tuntia. Kokemus oli kuitenkin miellyttävä ja tunnelma melkoisen rento. Toivon etten höpötellyt liikaa... Hyvät fiilikset jäi ja pyysinkin lopuksi haastattelijoita rehellisesti sanomaan onko tässä mitään saumaa. Sain kommentteja hyvistä ideoistani ja persoonastani, sekä siitä, että kanssani olisi varmasti mukava työskennellä. Voi olla, että homma vielä kuitenkin kaatuu siihen, että taitoni InDesign -taitto-ohjelman parissa eivät ehkä ole huipputasoa, koska en ole ohjelmaa kahteen vuoteen tarvinnut. Vakuuttelin kyllä muistini virkistyvän pikaisesti tarvittaessa. Harmittelin hieman, koska en ollut arvannut tuon ohjelman kuuluvan suoranaisesti juuri omiin työvälineisiini, sillä jos olisin tiennyt, että he odottaisivat erinomaista osaamista myös tuosta ohjelmasta, olisin treenannut vähän etukäteen...

Paikkana oli kuitenkin aivan upea vanha tehdas, joten haastattelu oli elämys jo sinänsä.

Ilahduin tänään myös kolikkolaatikon penkomisesta, sillä kolikkotornit laskettuani tajusin meillä olevan 11,90 hiluina. Tästä innostuneena suostuinkin sitten lähtemään kaverin kanssa Cafe Europaan kahvittelemaan (unohdin ottaa kuvia). Hieno paikka, paljon antiikkia (tosin osa huonokuntoista) ja tunnelmaakin löytyy, mutta hinnat ovat järkyttävät. Eniten järkytyin siitä, että esim. Keisarin Morsian -tee, jota nyt saa ruokakaupastakin, maksoi 3 euroa pieni kuppi ja 7 (seitsemän!) euroa iso kuppi. Hemmetti soikoon, sillä hintaa olisi parempi saada jo iso pannullinen ja vielä paketti pusseja kaupan päälle! Wayne's Coffeessa (joka on nyt ilmeisesti joku Aschan coffee & deli) oli muistaakseni iso tee jonkun 1,80... ja se oli iso.
 
Selvisin muuten tänään tullista yllättävän kivuttomasti. Isä tuli eilen Tampereelle ihan vaan kuskin hommia suorittamaan - tulliin kun on hiukkasen hankala päästä esim. bussilla, enkä välttämättä olisi halunnut roudata paikallisessa 12,5kg pakettia... Oli miten oli, kukaan ei jäänyt inttämään mitään paketistani (wanhoja kesävaatteitani, jonka Miken äiti lähetti), toisin kuin yleensä. Tullissa ei myöskään (ihme kyllä) ollut jonoa, tosin jouduimme silti seisoskelemaan hetken turhan panttina kun kukaan virkailijoista ei ollut innostunut asiakaspalvelusta... Nyt sitten yritänkin saada 2 koneellista vaatetta puhtaaksi ja hajuttomaksi, sekä mahtumaan jotenkin kaappeihini, joita meillä on muuten aivan liian vähän... Tai sitten liikaa roinaa. On kyllä uskomatonta miten nopeasti ja tehokkaasti tupakanhaju piinttyy vaatteisiin ja miten hankala sitä on niistä saada pois. Pelkkä hyväntuoksuinen huuhteluaine ei riittänyt, joten kävin hakemassa tuoksuvaa pesuainettakin (meillä normaalisti tuoksuton käytössä) ja aion huomenna yrittää uudelleen toivottavasti hieman paremmalla menestyksellä.

Meillä onkin täällä muuten eletty varsinaista pyykkidraamaa tämä viikko, kun eräs naapuri ensin päätti omia koko kuivaushuoneen itselleen (eikä ollut ensimmäinen kerta) ja sitten jättää kuivat pyykkinsä sinne 3 päiväksi, jolloin lopulta keräsin ne sieltä pois ja sulloin muovikasseihin. Tänään iltapäivällä ne oli viimein haettu pois (5 päivän jälkeen) ja huone täytetty uudella satsilla piri pintaan - eivät sentään olleet kehdanneet nakata pois omia 3 narua vieneitä pyykkejäni. Ja mielenkiintoista kyllä, kuivauskone oli ilmeisesti kytketty pois päältä kesken, sillä osa vaatteistani oli vielä kosteita. Lisäksi naapurini näemmä haluavat kuivattaa kamansa siellä kaikessa rauhassa ilman koneen apua... Niin ja, lahjoittamani euron arvoinen iso kauppakassikin oli näemmä hyvin kelvannut käyttöön... Lisäksi jouduin lahjoittamaan ison Espritin muovikassin, koska perhe oli pessyt mitä ilmeisemmin ainakin 3 koneellista pyykkiä...

Sen vaan sanon, että jos ne retut ovat siellä vielä huomenna kun menen laittamaan pyykkiä kuivumaan, niin ne eivät välttämättä ole enää sullottuna mihinkään muovikasseihin sen jälkeen... Laitoin nimittäin pyykkitupaan jo kaksikielisen nootinkin, että täällä asuu muitakin, jotka tilaa haluavat käyttää - mutta ilmeisesti tämä ei mennyt perille. Laitoin viestiä myös isännöitsijälle, joka lupaili laittavansa yleisen tiedotteen... Eipä sillä että se auttaisi, kun tämä pikku perhe ei näemmä osaa tai halua lukea mitään ohjeistuksia...

Huomenna tarkoituksena olisi myös käydä taasen sovittelemassa itsensä reggaetonin rytmeihin. Toivon vaan hartaasti, että meno ei ole ihan niin kovaa, kuin mitä eräs aiemmin käynyt antoi ymmärtää. Hän teki mielestäni muutenkin vähän törkeästi, kun meni tunnin jälkeen marisemaan tuuranneelle ohjaajalle siitä, miten tunti oli ollut niin "alkeistasoa", vaikka ryhmä on korkeatasoisempi normaalisti. Itselleni tämä "alkeistaso" tuntui sekin jo ihan tarpeeksi haastavalta!

Ei enää koskaan intialaista

Olen nyt läksyni oppinut. Viime keväänä söin kerran nepalilaista sapuskaa ja olin sen jälkeen sellaisten vatsakipujen kourissa, että luulin kuolevani. Vannoin, etten enää koskaan koske nepalilaiseen ruokaan.

Kuinka ollakaan, innostuin kuitenkin ostamaan marketista pari Chicken Tikka Masala -mikroateriaa (laiskotti) ja söin omani hyvällä halulla eilen iloiten siitä, ettei siinä ole syvästi vihaamaani curryä. Noh, jotain siinä kuitenkin oli, sillä viime yönä tuo vuoden takainen vanha tuttava teki taas paluun - ja jos mahdollista, entistä tuskaisampana. Kolme tuntia vuoroin hikoiltuani ja paleltuani tuska helpotti viimein sen verran, että sain nukuttua, mutta jouduin aamulla lykkäämään suunnittelemaani herätystä kolme kertaa, koska yksinkertaisesti jo istumaannousu otti liian kipeää.

Pääsin lopulta sängystä ylös klo 11 aikaan, mutta vielä nyt iltamyöhälläkään olo ei ole aivan normaali. Koko päivän olen kärsinyt jos jonkinlaisesta vatsakivusta ja epämääräisestä olosta, vuoroin palellen, vuoroin hikoillen ja siihen päälle hankin vielä jonkinlaista päänsärkyäkin kaveriksi. Puuh. Maanantain suunnitelmat menivätkin sitten onnistuneesti metsään... Ruokakaupassa sain sentään käytyä ryömimättä, mutta tästä lähtien kierrän kyllä kaikki intialaiset(kin) sapuskat kaukaa! En todellakaan halua enää koskaan kokea mitään viime yön kaltaista episodia!

Olisi tosin hauska tietää, mikä kumma nämä järkyttävät vatsavaivat aiheuttavat, sillä en mitenkään usko, että kyse on ruuan tulisuudesta. Kyseessä täytyy olla jonkinlainen mauste, mutta mikä?

Postauksen kuvassa on makuuhuoneen ikkuna, mikä lienee osuvaa, koska vietin suurimman osan päivästäni katsellen siitä puolihorroksessa ulos...

Day 12 - Fork

.

Fiskarsin haarukka. Saimme aikoinaan häälahjaksi!

Tämä päivä on ollut yhtä nihkeyttä. Heräsin ensimmäisen kerran klo 6 aivan sekaisin siitä, missä maassa ollaan. Nilkutin ympäri kämppää ja join vettä ja palasin takaisin sänkyyn, vaikka tiesin kellon herättävän seitsemältä. Seitsemäksi ennätinkin kivasti torkahtaa, kun olin ensin puoli tuntia tapellut jalkani kanssa. Seitsemältä sitten aloin soittamaan sinne ajanvaraukseen... ja sainkin soittaa 52 minuuttia ennen kun pääsin edes jonoon. Siihen asti linja oli varattu. Sain lopulta ajan sairaanhoitajalle klo 10:15. Sinne pääsin Miken avustuksella, joka ystävällisesti "uhrautui" olemaan koulusta pois pari tuntia tullakseen seuraksi. Hoitsu oli myöhässä, mutta pääsimme lopulta sisään ja sain esitellä jalkojani.

Sain sieltä lähetteen lääkärille, mutta ensimmäinen aika oli vasta kahdelta, joten jouduin hipsimään kotiin odottamaan. Lääkäri puolestaan lähetti röntgeniin varmuuden vuoksi ja sen lisäksi suositteli talossa toimivaa maksullista fysioneuvontaa (kokeilen sitä huomenna). Sain röntgeniin ajan heti 15:50 (35 min siitä kun pääsin lääkäriltä) ja ennätimme sinne juuri ajoissa, vaikka olimmekin aika hukassa bussien kanssa taas vaihteeksi. Mike oli siis jälleen (henkisenä) tukena ja kävelykeppinä, niin sanotusti. Röntgenistä raahustin sitten lopulta kotiin telottuani ensin jalkaani hyppiessäni bussiin, että ehtisin kyytiin (päivällä nimittäin bussi otti hatkat suunnilleen nenäni edestä, kun en nopeammin päässyt).

Jalat (molemmat) ovat nyt aivan poikki, selkään sattuu ja käsivarsien lihakset ovat muusia roikuttuani milloin mistäkin tuen saamiseksi. Kävipä tuokin näköjään urheilusta... Aion tästä nyt kohta kaatua sänkyyn, sillä enää ei millään jaksa mitään... Toivottavasti pääsen aamulla omin avuin kylppäriin...

(Toim. huom. Peukkuni ei oikeasti ole nysä.)

Day 5 - Smile

Skonssit (hymyilytti) & puudelin "hymy" Miken avustuksella

Täytyy kyllä sanoa, että tänään ei ole mitenkään hirveästi hymyilyttänyt. Liekö haasteen laatijalla ollut pilkettä silmäkulmassa valitessaan maanantaipäivän kuvahaasteeksi hymyn..?

Aamu alkoi aurinkoisena ja lupaavana, kunnes jouduin takkuamaan tulostimeni kanssa, joka nyt ei yhtäkkiä enää tee yhteistyötä tietokoneeni kanssa. Verotoimistoon piti soittaa pyytääkseni takaisinmaksua, jonka piti hoitua puhelimitse, koska summa on niin pieni, mutta ei sitten hoitunutkaan, koska enhän nyt voi tulostaa mitään kun he haluavat nämä kaikki kirjallisena. Soitin sitten vielä lähikauppaankin kysyäkseni "mitä vaan töitä", mutta sielläkään ei nyt tarvita ketään, ehkä kesällä sitten. 

Nilkkani puolestaan ärtyi aamulenkillä jälleen pahemmaksi ja lääkäriaikaa en saanut ennen kuin 30.3., että se siitä kuntoilusta. Ohje oli napsia särkylääkkeitä 3 kertaa päivässä ja levätä. Hienoa, sitähän halusinkin - etenkin kun ihanat aurinkoiset päivät houkuttelevat ulos ja lenkille...

Onneksi se maanantain hymy tuli omillekin kasvoille siinä vaiheessa kun kotikutoinen sitruunatahna onnistui ja sen kaveriksi tehdyt mustikkaiset skonssit ne vasta herkullisia olivatkin! Mukailin täältä löytämääni ohjetta, suosittelen!

Jonotuksen riemua kerrakseen

Olen sitten onnistuneesti telonut nilkkani. Enkä ole varma missä ja miten. Sunnuntaina kaikki oli vielä ok, mutta maanantaiaamuna kaupungille lähtiessä jo ihmettelin äidille että nilkka tuntuu oudon kipeältä tässä kävellessä. 4 tunnin kävelemisen jälkeen se vasta sitten kipeä olikin, mutta ei niin kipeä mitä se oli illan tullen kun yritin istuma-asennosta uudelleen ylös... Tänään oli kuitenkin pakko lähteä vielä uudelleen kaupungille. Aamulla nilkka oli samassa jamassa kuin eilen aamulla, mutta nyt taas päivän tepsuttaneena se on pahasti jumissa.

Eilen poltin muuten käämini terveysasemalla aika iloisesti. Sinne jouduin tajuttuani että astmalääkkeeni resepti oli hävinnyt teille tietämättömille ja lääke oli viittä vaille loppu. Selitin tilanteen vastaanotossa ja sain ohjeen odottaa huoneen 12 edessä, kunnes sairaanhoitaja kutsuisi sisään. Odotin. Luulin, että edelläni oli yksi asiakas, koska muita ei tilassa ollut. Sitä ennen kuitenkin sisään kutsuttiin joku mummeli. Sitten tuo asiakas, jonka parissa hoitaja vietti tovin jos toisenkin. Sitten taas mummeli. 40 minuuttia olin oven takana istunut muka odottamassa reseptiäni, kunnes hoitaja lopulta kysyi, tai oikeammin tivasi, että mitä siellä teen ja kuka olen. Ilmoitin nimeni ja asiani ja sen että olen jo tässä semmoisen 40 minuuttia istuskellut (vanhempieni odotellessa autossa, sillä he sanoivat odottavansa vaikka jo 30 min sitten ehdotin heille että kannattaisi lähteä jo sinne Stockalle...). Hoitsu sitten tuumasi, että hän ottaa vastaan vain ajanvarauksella. Kerroin hänelle, että neuvonnasta oli kehoitettu odottamaan juuri tämän oven takana. Hän kuitenkin sanoi että olen väärässä paikassa, mutta että joku "varmaan kohta tulisi" hakemaan... Tepastelin sitten aulassa hermot kireällä jonkin aikaa, kunnes aivan toisesta päästä taloa joku huuteli nimeäni. Kipitin sitten sinne, vasta 50 minuuttia terveysasemalla hengailtuani ja suoraan sairaanhoitajan huoneeseen - vain kuullakseni hoitajan kysyvän koska voisin tulla takaisin hakemaan reseptiä... Anteeksi mitä? Odotin siis terveysasemalla 50 minuuttia sitä, että hoitaja käyttäisi minuun aikaa 30 sekuntia kysyäkseen mitä halusin ja koska voisin sen noutaa? Tätäkö ei oikeasti olisi voitu neuvonnassa tehdä? Kuulemma tuota reseptiä en saa ennen kuin lääkäri sen allekirjoittaa. Ai miten mukavaa. Kostoksi sitten iskin "Saitko tänään hakemasi avun?" -laitteesta punaisinta, vihaisinta hymynaamaa ulos lähtiessäni...

Tuon jälkeenhän sitten jonotinkin työkkärissä jonkun puolisen tuntia, minkä jälkeen olinkin sitten jo aika kypsä. Onneksi siellä työkkärissä sentään hommat hoitui melko sutjakkaasti kun vauhtiin päästiin ja virkailijakin oli oikein mukava ja myötätuntoinen. Pisteet sinne. Onneksi tämän kaiken jälkeen isä osti nälkäiselle tyttärelleen keittolounaan ja tarjosi vielä cafe au laitin ja croissantinkin päälle - eipä ole moisia herkkuja hetkeen nautittukaan.

Tänään puolestaan jonotimme Elisalla jonkun 30 minuuttia, kunnes kyllästyimme ja lähdimme kotiin. Siellä oli tasan 2 asiakaspalvelijaa ja niin paljon porukkaa tuvassa, että hädin tuskin sisälle mahtui. Olivat menossa numerossa 82 kun tulimme ja kun lähdimme, vuorossa oli numero 84... ja meillä olisi ollut vuoro 91... Joten... Ei kiitos. Palataan asiaan toiste. Yritämme tässä haalia Miken käyttöön kännykkää ja liittymää, koska sillekin on aina välillä tarvetta.

Yritin myös tänään viimein tulostaa hiljattain ostamalle valokuvapaperille kuvia, mutta tietenkin isältä peritty alkeellinen printteri tuumi paperin olevan liian paksua ja heitti paperitukoksen ensimmäisen 3cm tulostuksen jälkeen. Ylijäämäpaperi pääsi sitten alustaksi ylläolevalle tussipiirrokselle (hauva)... Haluan uuden printterin!

Vanhempani puolestaan lähtivät hetki sitten kotiin ja nyt tätä tyttöä kutsuu lähinnä sohva ja kylmägeeli... Sekä vihreä tee sitruunalla...

Hiki on sitä kun läskit itkee

Ja tänään melkein itkee Jennikin. Kuntosalijäsenyys on (jo nyt) alkanut hieman epäilyttää, oivaltaessani tänään että hyvin pienellä panostuksella voisin tehdä kaiken saman kotonakin - likimain ilmaiseksi. En nimittäin edelleenkään ole löytänyt muuta sopivaa tuntia TerveSelkä -ryhmän kaveriksi. Ottaa päähän. Haluan toden teolla päästä kuntoon, löytää sen hemmetin "liikunnan riemun", josta kaikki aina pirteänä puhuu, mutta ei jessus sentään, ei mun koordinaatiolla vedetä mitään aerobiciä eikä näemmä edes zumbatakaan, ainakaan jos tämän aamun tunti siitä jotain kertoo. Jäin jo "alkuverryttelyssä" seisomaan paikalleni tyhmänä suu auki.

Kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa.

Olen hämmentynyt. Kävin eilen kokeilemassa Cardio Energyä, missä pysyinkin ihan vielä joten kuten kärryillä ekat 20 minuuttia, mutta sitten tajusin että en pentele saa tuossa tahdissa jalkoja menemään tuolla tavalla ja vielä heittämään siihen käsiäkin mukaan. Kunto ei loppunut, mutta taito kylläkin. Muut jumppailijat loivat suuntaani kärsiviä katseita samalla kun yritin lähinnä pysytellä poissa tieltä. Lähdin sitten pois ja menin tekemään kuntosalitreeniä. Zumbaa tosiaan katselin n. 5 minuuttia, ennen kun painelin salille 45 minuutin treenille. Ja anteeksi vaan, mutta en ole enkä tule olemaan mikään lihastreenin suurin ystävä, enkä aio kyllä maksaa maltaita siitä että voin käydä salilla nostelemassa painoja, joita nostelisin kotona halvemmalla.

Olen aina kokenut olevani ihan kohtuullisen hyvä tanssija. 70-luvun diskorytmit löytyy, reiveissä on tullut käytyä nuorempana ja kyllä sambakarnevaaleissakin pärjättäisiin. Musavideoilta bongattuja liikkeitäkin osaan jonkin verran matkia ja videoiden ja kavereiden kommenttien perusteella olin 100% varma että rakastuisin zumbaan ja saisin siitä uuden vekkulin kaverin, mutta toisin kävi. Ehkä juuri siksi nyt v*tuttaa niin raskaasti, koska odotukseni olivat niin korkealla... Olin varma, että tässä se nyt on. Ei siellä kaikki olleet edes mitän solakoita urheiluvälinemainoksen tyttöjä, mutta sinne ne jäivät kaikki, kun minä lähdin. Missä vika? Olenko yhtäkkiä hankkinut jostain kaksi vasenta jalkaa?

Mitä kummaa tässä voisi kokeilla? Etenkin kun sali on peruuttanut jo 2 TerveSelkä-tuntia tällä viikolla... Joku Plan B pitäisi olla, mutta mikä? Ärhhh...

Polttaa, polttaa

Tänään poltin käämini ja siinä samalla vähän muutakin. Joskus kun on nököttänyt kotonaan tarpeeksi kauan, sitä vaan kiehahtaa yli ja kaikki alkaa pistämään vihaksi. Tänään oli yksi niitä päiviä.

Yritin laittaa ruokaa kokojyvävehnänuudeleista ja kasviksista ja toki se nuudelien veden valuttaminen ei mennyt mitenkään niin kuin Strömsössä. Poltin taidokkaasti ensin sormeni yrittäessäni kaataa vettä kattilasta ulos kattilan kannessa olevien reikien avulla, mutta patalappujen kanssa homma ei sitten ollutkaan niin helppo. Sen jälkeen asetin kattilan tiskipöydälle ja kurkotin kaapista siivilää minkä yhteydessä poltin sitten vatsanahkani kuumaa kattilaa vasten (taitavaa).

Lopputuloksena aivan uuden muotoinen siivilä... ja n. 5 minuutin jälkeen myös lounasta.

Olisi varmaan aika poistua jonnekin ihmisten ilmoille (lähikauppaa ja koiran lenkittämistä ei lasketa) ennen kun joudun ostamaan muitakin uusia esineitä paiskomieni tilalle? Olen yleensä melko kärsivällinen, mutta kun pinna napsahtaa, se napsahtaa ja siinä saa usein viattomat esineet kyytiä... Mainitsinko jo, että söin viimeisen omistamani stressipallon joitain vuosia sitten?


PS. Nuudelit & Findus Classic Wok soijakastikkeella oli maukasta.

Koira kaupan edessä

Tänään saimme lähemmäs 15 senttiä (auton katoista päätellen) lunta päivän aikana ja johonkin aikaan iltapäivästä ulkona näytti jo noinkin mahtavalta. Ruokakauppaan sai käytännöllisesti katsoen kahlata.

Ruokakaupasta poistuessamme huomasimme kaupan pihalla söpön koiran, todennäköisesti nuoren labradorinnoutajan. Kävellessämme koiran ohi, huomasimme, että sen flexi makasi maassa koiran vieressä ja koira oli täysin irti - ja söi autuaana lunta. Mielestäni olin nähnyt miehen poistuvan koiran luota hetki sitten kauppaan, joten arvelin, ettei omistaja ole ehkä aivan heti tulossa takaisin. Mietimme mitä tässä nyt pitäisi tehdä... odottaa vieressä omistajan tuloa vai yrittää sitoa koira takaisin aitaan kiinni?

Päädyin sitten jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Erikoista kyllä, koira ei kiinnittänyt meistä kumpaakaan juuri mitään huomiota, enkä minä koiraan sen kummemmin, vieras eläin kun on kyseessä. Koira ei kuitenkaan ollut millään tavalla aggressiivinen, ainoastaan rento ja paikalla, mutta se ei myöskään tehnyt tuttavuutta. Olin väkertämässä hihnaa takaisin aitaan kiinni kun koiran omistajaksi ilmoittautunut mies saapui paikalle ja kysyi oliko koira päässyt irti. Kerroin fleksin olleen maassa koiran vieressä, mutta onneksi koira ei ollut lähtenyt mihinkään. Mies ihmetteli miten se oli mahdollista (no jaa, mies oli ilmeisesti kiepauttanut hihnan pari kertaa kaiteen ympärille sen kummemmin sitomatta) eikä kiittänyt millään tavalla. Hän oli erittäin ärsyyntyneen ja kireän oloinen, mistä jäi itselle sellainen tunne, että aivan kuin hän olisi odottanut meidän kahden englantia puhuvan varastavan hänen koiransa... Noh, eipä kestä. Ajatelkoot nyt sitten mitä haluaa, mutta mieluummin kiinnitän irrallaan olevan koiran johonkin, kunnes omistaja ilmaantuu, kun otan sen riskin että se karkaa - mahdollisesti suoraan kaiteen toisella puolella olevalle parkkipaikalle, missä se saattaisi jäädä auton alle.

Kenties se olisi hyväkin jos hän olisi ajatellut, että yritin varastaa koiran... Ehkä jatkossa hän ei enää jättäisi lemmikkiään ulos pakkaseen shoppailunsa ajaksi?

En ole koskaan ymmärtänyt miksi jotkut ihmiset ottavat koiransa mukaan kaikkialle. Miksei, jos koira olisi tervetullut noihin paikkoihin, mutta eipä sillä varmaan kovin hauskaa ole nököttää ulkona jopa pari tuntia yksikseen sillä aikaa kun omistaja on shoppailemassa tai ravintolassa syömässä. Pahin kuitenkin ehkä oli se kerta, jolloin todistimme kaverini kanssa nuorisojoukkoa joka oli rehannut mukaansa koiran ulkoilmakonserttiin, jonka desibelit olivat sitä luokkaa, ettemme itsekään voineet jäädä paikalle...

Omaa koiraani en jättäisi kaupan eteen edes vaikka näkisin sen koko ajan ikkunasta. Pelkäisin, että joku varastaisi sen tai vaikkapa potkaisisi sitä tai syöttäisi sille jotain sopimatonta (tosin Milo ei onneksi huoli herkkuja ventovierailta). Nykyisin kun on kaikenmaailman koiravihaajia siellä sun täällä... Järki käteen!

Paranemaan päin

Kuvassa yllä viimepäivien tunnelma aikalailla kiteytettynä. Viikko on mennyt pääasiassa sohvalla/sängyssä puolihorroksessa. Pitkään jatkunut epämääräinen oloni kulminoitui nyt viimein oikein kunnon flunssaan. Tunnelmat eivät ole olleet häävit, mutta tänään olo on sellainen, että elämä ehkä vielä voittaa.

Viime päivät ovat menneet aika pitkälti lehtien parissa ja ikkunaostoksilla (netissä) aina kun aivotoimintaa on ollut tarpeeksi prosessoimaan jotain niinkin monimutkaista kuin nätit kuvat. Koiraakin on pitänyt jaksaa ulkoiluttaa, tosin Mike otti pari päivälenkkiä yksikseen kun rouva B ei meinannut pysyä tolpillaan. Joka tapauksessa, nättien kuvien toistuva katselu on aiheuttanut sen, että mieli tekee hankkia sitä ja tätä sekä itselle, että kotiin. Jotain olennaistakin pitäisi hankkia, kuten uusi suihku kylppäriin, koska edellinen on putoillut sattumanvaraisesti päähämme viime aikoina siihen malliin, että koko käsisuihku on halkeillut ja hajoillut iloisesti ja ruiskii nyt vettä joka puolelle... Hierova suihku voisi olla ihan mukava lisä, eikö?

Hampaiden kiristystä on viime aikoina aiheuttanut flunssan lisäksi myös se, että saimme hiljattain lappusen, missä ilmoitettiin vuokramme nousevan huimat 20 euroa/kk ensi vuoden alusta. Ngh! Ei mikään pieni korotus... Mutta muuttaakkaan ei kyllä taas jaksa, plus tämä asunto on vaan niin kiva... Parvekkeelle on suunnitelmissa kaikenlaista vekkulia ensi kesäksi - kuten kasvimaa!

Nyt on kuitenkin teen ja croissanttien aika... toivottavasti kykyni maistaa on jo palautunut!

Miinusta ja plussaa

Näin maanantain kunniaksi ajattelin koota pienen listan (koska rakastan listoja) asioista, jotka ottavat jollain tavalla päähän -juuri nyt-.

1. Ihmiset, jotka eivät osaa yskiä käsi/nenäliina suun edessä (havaittu tänä aamuna laboratoriossa).
2. Ihmiset, jotka kiilaavat bussiin hinnalla millä hyvänsä.
3. Tiskivuori, jonka ei pitänyt olla tuossa enää aamulla.
4. Aikainen herätys hieman nihkeästi nukutun yön jälkeen.
5. Ankean harmaa sää, joka tuntuu olevan nykyään enemmän sääntö, kuin poikkeus.
6. Hirmuisen pirtsakat ihmiset. (Anteeksi.)
7. Tyypit, jotka nössöilevät ja käyvät anonyymeinä kommentoimassa ihmisten blogeihin jotain loukkaavaa, inhottavaa, turhaa tms. (Kyse ei ole omasta blogistani, ihme kyllä.)
8. Vaikeus pukeutua oikein, koska aina on joko kylmä tai kuuma.
9. En ole löytänyt mitään uutta, hyvää musiikkia pitkään aikaan.
10. Vaatekaappini sisältö on masentava ja kaipaisi pikaista päivitystä.
11. Väsyttää. Koko ajan.
12. Sinnikäs virukseni jatkaa sinnikkäästi sinnittelyä. Blörgh.
13. Liian vähän hyllyjä/kaappeja kodissa.
14. Mikelle eilen ostamani Icepeakin takki olikin maanantaikappale ja joudun palauttamaan sen saadakseni 100% ehjän takin tilalle... ÄRH.
15. Päätä särkee neljättä päivää putkeen.

Tasapainon nimissä mainittakoon nyt myös jotain myönteistä:
1. Ostin viikonloppuna kauniin viirivehkan.
2. Jääkaapissa on suklaamannapuuroa.
3. Tee on taivaallista.
4. Olen ottanut viime syksynä äidin ostamat Vagabondin saappaat taas käyttöön.
5. Puiden lehdet ovat upean värisiä.
6. Näen vanhimman isosiskoni huomenna, pitkästä aikaa.
7. Näen armaan puudelini jälleen torstaina.
8. Viikonloppuna on ohjelmassa päivä tallilla miehen kanssa - joka aikoo ratsastaa.
9. Tänään voisi olla saunailta.
10. Katsoin eilen pitkästä aikaa Bowfinger-leffan (mm. Eddie Murphy) ja nauroin.

Nyt aion juoda aamun ensimmäiset teet (kun en ehtinyt ennen labrassa käyntiä keittää) ja paneutua uuteen Marie Claireen... joka tosin kannustaa lähtemään ostoksille...