Isäni komeana nuorena miehenä
Isäni täytti tänään 73 vuotta. Mietin, mitä oikein isästä kirjoittaisin, koska kirjoitettavaa olisi niin paljon. Millaista oli syntyä 1939 talvella, sekä maailmansodan, että talvisodan puhjettua? Millaista oli nähdä pommien putoavan kotikaupungissa? Tai naapurin pihalle? Millaista oli päätyä adoptoiduksi parivuotiaana? Millaista oli viettää kesiä Ruotsissa, poissa sodan jaloista? Millaista oli ehkä hieman salaakin kokeilla ratsastaa Marskin hevosella? Millaista oli heittää koulukirjat roskiin vain viiden kouluvuoden jälkeen, koska opettaja oli tuumannut hänen sopivan paremmin lapion varteen?
Entäpä millaista oli Suomen armeijassa 1950-luvulla, kun vain puoliksi vitsillä kehoitettiin iltavartiossa ampumaan ensin ja kysymään vasta sitten, kuka siellä kulkee? Millaista oli ajaa tankkia? Tai hiihtää kymmenien kilometrien metsälenkkejä täysissä varusteissa, painavan rinkan kera ja yöpyä talvisessa metsässä muiden armeijan poikien kanssa? Millaista oli tavata kaunis vaaleatukkainen "Liljankukka", kuten äitiäni nuorena tyttönä kutsuttiin (mummoni nimi oli Lilja) laulun sanojen mukaan... Millaista oli mennä naimisiin maistraatissa ja perustaa perhe 1960-luvulla? Millaista oli elää vakosamettihousuissa ja trumpettilahkeissa ajellen oranssilla Dodge Chargerilla, jonka kiihtyvyys olisi vielä tänäkin päivänä omaa luokkaansa?
Entä millaista on päätyä yrittäjäksi parikymppisenä ja rakentaa itselleen ja perheelleen tulevaisuus lähes tyhjästä? Millaista on nauttia elämästä ilman, että tarvisi murehtia rahasta? Millaista on tavata lopulta biologinen äitinsä vuosikymmenien jälkeen? Entä millaista on tavata isä, jota et koskaan ole nähnyt - ja joka ei koskaan tunnusta sinua lapsekseen? Millaista on olla kuuron tytön isä? Tai kolmen tytön isä? Millaista on omistaa koira, joka syö aivan kaiken lapsen kuulolaitteesta kesäsandaaleihin?
Millaista on päästä Italiaan ajamaan Porchea testimielessä kilparadalla? Tai millaista on olla rallikuski ja ajaa jäärataa? Millaista on lentää pienkonetta tyttären kiljuessa vierestä "SILMUKOITA!"? Millaista on olla rannikkolaivuri? Millaista on opettaa pikkutyttöään laskettelemaan Alpeilla?
Millaista on menettää lähes kaikki laman seurauksena ja joutua aloittamaan alusta paljon huonommilla korteilla, kuin mitä ensimmäisellä yrittämällä? Millaista on silti onnistua tarjoamaan perheelleen kaikki, mitä he voisivat koskaan kaivata? Millaista on jaksaa mennä aina vaan eteenpäin?
Ennen kaikkea haluaisin tietää, millaista on olla maailman paras isä? Se, joka aina tietää vastauksen kaikkiin hankaliin kysymyksiin. Se, joka osaa täyttää mitä vaikeimmat kaavakkeet. Se, joka on ylpeä tytöstään, vaikka hän kantaisi kotiin matikan kokeista vitosen toisensa perään. Isä, joka osaa tehdä mitä ihmeellisemmät ruuat, vaikka onkin koulutukseltaan jotain ihan muuta, vaikkapa vulkaniseeraaja. (Pienenä tyttönä uskoin aina sen tarkoittavan sitä, että isäni on tulivuorten siivooja, enkä uskonut muuta.) Millaista on olla se isä, joka vielä 16 tuntisen työpäivänkin jälkeen jaksaa viedä lapsensa laskettelemaan tai hiihtämään? Se isä, joka vie lapsensa ratsastamaan joka viikonloppu, eikä hirveästi pistä pahakseen sitä, jos auton takapenkille joskus tupsahtaa joku ponikin puolivahingossa. Entäpä se isä, joka olisi kernaasti antanut teini-ikäisen tyttärensä hankkia tarantella, jos tyttären äiti ei olisi ollut kauhusta kankea jo pelkästä ajatuksesta..?
Maailman paras isä on opettanut tyttärilleen kaiken, mitä he ovat koskaan halunneet tietää tai oppia. Isä on kertonut, miten tulkitaan autojen oikkuja, miten niistä pidetään huolta. Isä on näyttänyt miten seilataan veneellä ja lennetään lentokonetta, mutta myös sen, miten tehdään maailman parasta appelsiinikanaa. Isä on käynyt vuokraamassa Nintendon kotiin kipeänä jääneelle tyttöselleen ja paistanut popcornia oikein kattilassa. Maailman parhaan isän työt eivät lopu koskaan, eivät edes 73-vuotiaana ja neljättä kertaa syöpäsairaana. Ne eivät lopu, koska isällä on aina jotain uutta annettavaa lapsilleen, vaikka ne ovatkin kaikki jo aikuisia. Mutta me tarvitsemme isää aina. Nyt, isä tarvitsee myös meitä, kun ei enää aina jaksa ihan kaikkea tehdä, kun painoakin on 176 senttisessä varressa jäljellä enää alle 60 kiloa ja aikoinaan melkein mustana kiiltäneet hiukset ovat harmaantuneet tyylikkään hopeisiksi.
Maailman paras isä on sankari. Maailman paras mies. Selviytyjä. Lastensa silmissä tosielämän James Bond.
Kiitos isä kaikesta mitä olen Sinulta saanut. Kiitos jopa hassuista pikkuhampaistani, jotka sinulta sain jonkin geenivirheen seurauksena, vaikka siskoni onnistuivatkin saamaan aivan normaalit versiot. Kiitos näistä sinisistä silmistä, jotka myöskin sain sinulta, toisin kuin siskoni. Kiitos tästä nenästä, joka sekin on sinun perujasi. Kiitos näistä huulista, ne ovat kovin samanlaiset kuin sinunkin. Kiitos myös näistä kulmakarvoista, niitä on moni itselleen kadehtinut. Kiitos peräänantamattomasta ja itsepäisestä, mutta rehellisestä luonteesta ja halusta auttaa muita.
Kiitos. Olet rakas, isä. Hyvää syntymäpäivää.
