Paljastuksia, tunnustuksia, skandaali!?

Pitäiskö uskaltaa?

Olen miettinyt viime aikoina muutamaan otteeseen sitä, että pitäisikö tässä itsekin joskus "uskaltautua" laittamaan blogiin jotain asukuvaa. Suunnilleen kaikki sitä harrastavat, niin s- kuin xxl-kokoisetkin. Tosin kaikilla näillä bloggaajilla lienee yhteistä se, että he ovat sinut itsensä ja kuvajaisensa kanssa... minä en. En muista koska olisin ollut. Olen kuitenkin viime aikoina urheasti yrittänyt löytää itsestäni jotain minkä kanssa olisin sinut tai mistä jopa pitäisin.

Olen onnistunut tässä itseasiassa ihan kivastikin. Miten? Olemalla vertaamatta itseäni äitiini tai siskoihini, jotka ovat kaikki melkoisen hentoisia ja itseäni jonkin verran lyhyempiäkin. En tiedä miksi, mutta nämä kolme ovat kuin keijukaisia rakenteltaan verrattuna jo siihen, mistä "olosuhteista" itse lähden. Olen aina ollut kauniisti sanottuna "pyöreämpi", lapsesta saakka, vaikka eihän se silloin kovin vakavaa ollut. Siskoni ja äitini eivät ole koskaan varsinaisesti joutuneet murehtimaan painostaan. Itse olen välillä murehtinut, välillä antanut olla. Mitään himodieettejä en ole harrastanut, mutta aina olen pyrkinyt syömään mahdollisimman terveellisesti, silloinkin kun rahat ovat tiukilla. Niin asiantuntijat, kuin Mikekin ovat kaikki sanoneet, että en ainakaan vaikuta syövän mitenkään suuria annoksia tai keskimäärin epäterveellistä ruokaa. Olen tämän vuoden puolella opetellut tekemään uusia ruokia ja laajentamaan muutenkin ruokatottumuksiani entisestään, sekä lisännyt kasviksia ja hedelmiä ruokavalioon. Olen liikkunut enemmän kuin koko aikuisiälläni, mutta... en ole saanut aikaan tuloksia. Kunto on parantunut juu, mutta siinä se sitten onkin. Kilot eivät lähde, ei sitten millään. 1-2 kilon vaihtelut painossa ovat aika normaaleita, eikä sitä juuri käytännössä huomaakkaan.

Olen puhunut painostani lääkärille omasta aloitteestani useaan kertaan. Vasta tänä vuonna viesti meni viimein perille - jollain tasolla. Lääkäri ehdotti ravintoterapeutilla käyntiä ja pian sainkin kutsun sellaisen puheille. Tosin, ravintoterapeutti olikin oikeasti terveydenhoitaja, eikä varsinainen ravintoekspertti... Täyttelin hänelle ruokapäiväkirjaa ja kerroin elämästäni sitä sun tätä ja ohjeeksi sain jotakuinkin seuraavaa:

- Älä mieti ruokaa liikaa.

- Älä laske kaloreita.

- Älä kiellä itseltäsi mitään ruokia.

- Liiku sen verran kuin jaksat ja mikä sopivalta tuntuu.

- Syö monipuolisesti (kotimaisia) ruokia.

- Osta enemmän tuoretta kalaa.

- Hitaasti hyvä tulee.

Inhottaa sanoa näin, mutta käynneistä ei oikeastaan ole ollut mitään hyötyä. Olen kokeillut tässä vuoden aikana kaloreiden laskemista, hillitöntä hikijumppaa, hiilareiden vähentämistä rankalla kädellä... oikeastaan kaikkea mahdollista. Mikään ei vaikuta mitenkään. En myöskään kyllä liho. En sitten millään. Ei ole mitään väliä istunko viikon sisällä syöden pizzaa (kokeiltu Usassa) vai syönkö viikolla lähinnä kasviksia ja proteiinia ja liikkuen hikijumpat 3-4 kertaa viikossa + koiran kanssa lenkit. Lopputulos on sama +-0.

Lääkäri antoi jopa reseptin laihdutuslääkkeisiin. Ihan totta. Kokeilin hetken, mutta ei sillä ollut mitään muuta vaikutusta kuin jatkuvasti epämukava olo. Lääke toimii niin, että se sitoo ruuasta rasvaa, sen sijaan että rasva jäisi elimistöön kummittelemaan. Ilmeisesti ruokavalioni ei alunperinkään ollut kovin rasvainen (eikä sen pitäisikään olla), sillä paino ei lääkkeilläkään pudonnut mihinkään. Lopetin lopulta, koska en jaksanut enään sitä oloa mikä lääkkeestä tuli.            Vuosien varrella lääkärit ovat kommentoineet paino-ongelmiani seuraavasti: "Ethän sä edes näytä mitenkään lihavalta.", "Sähän olet ihan terve.", "Ei sulla ole ongelmia." jne. Myös terveydenhoitaja tuumi, ettei tilanteeni ole mitenkään paha. Eipä niin, mitä nyt oikeastikin on ylipainoa sen verran ettei puhuta muutamista kiloista vaan mennään kymmenien puolelle. Jos tästä skenaariosta hyvää haetaan, niin se, että olen todellakin melkoisen terve. Astma löytyy, mutta se on hyvin kurissa ja tuskin muistan sitä, mutta muuten ongelmia ei ole. Kolesteroli on huippuhyvä, samoin verensokeri. CPR on ollut jo vuosia jossain 34-37 hujakoilla, mikä viittaisi johonkin tulehdukseen, mutta kukaan ei tiedä mistä on kyse, eikä sitä ilmeisesti pystytä edes selvittämään, kun nyt kuitenkin yleisesti vaikutan terveeltä. Hyvän terveyden lisäksi olen varastoinut rasvani ovelasti lähinnä takamukseen ja reisiin, joten yleensä ihmiset arvaavat painoni (ei sillä että sitä kovin usein kehdattaisiin arvuutella) semmoisen 20 kiloa alakanttiin. Vyötäröni on kapea lantiooni verrattuna ja ylävartaloni onkin 3-4 kokoa alavartaloani pienempi. Toisin sanoen rasvani ovat varastoituneet "sillä terveellisemmällä tavalla". 

Ajattelin, että kun tässä nyt on viime aikoina tullut tunnustettua kaikenlaista (ja ilmeisesti tämä blogi on muutenkin ollut vähemmän hilpeää luettavaa - anteeksi siitä), päätin heittää kehään viimeinkin myös sen tunnustuksen, että olen lihava, vaikka sitä onkin uskomattoman vaikea myöntää itselleen, saati sitten muille. Noin ihan vakavissaan. Vitsiksihän se on helppo lyödä. En ikävä kyllä osaa "nauttia kurveistani" (ehkä siksi, kun ne ovat väärissä paikoissa), enkä riemuita tästä uhkeasta (?) olomuodostani, kuten muutamat kanssasisareni. Olen tässä asiassa vähän kahden vaiheilla, koska toisaalta haluaisin heittäytyä tuohon onnelliseen veneeseen, mutta samalla tiedän, mitä kaikkia vekkuleita sairauksia saatankaan tässä itselleni kerätä (etenkin sukurasitteet huomioon ottaen), jos siihen veneeseen hyppään ja päätän olla autuas tässä painossa ja näissä housuissa.

Mutta, onneksi! Onneksi minulla on kauniit sääret ja hoikat nilkat (mielestäni), hyvät hiukset ja sirohkot ranteet, sekä kauniit silmät. Kyllähän sekin jo on jotain!

Eteenpäin, sano mummo lumes!