keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

"Elämä on"

Olenkin sitten viettänyt hiljaiseloa täällä Pohjanmaalla. Juhlat saatiin kunnialla juhlittua, tosin jatkoille en lähtenyt, kun tätiä (siis minua) väsytti. Mieli olisi levännyt kauniissa maisemissa - ellei olisi ollut tonneittain itikoita ja hermoilevia sukulaisia.

(vas. näkymää terassin yli järvelle) (oik. lakin saanut herra R.R.)

Maanantaina kävin ratsastamassa julmetun pölyisessä maneesissa, minkä seurauksena ilmeisesti sain jotain pölyä tai hiekkaa oikeaan silmääni (joka on viime aikoina kokenut kovia jo piilolinssienkin kanssa), jonka verestävä ulkoasu alkaa vasta nyt olla paranemaan päin. Samassa hötäkässä raavin myös vatsaani n. 5 sentin mittaisen ja puoli senttiä leveän haavan, sillä laskeuduin jotenkin taitavasti satulasta niin, että raapaisin vatsani jalustinhihnan satulaan kiinnittävään metalliosaan. Tai ainakin oletan, että siihen raapaisin. Huomasin vahingon "laajuuden" vasta kotona. Pläh.

Eilen isä oli jo viety sairaalaan ennen kuin heräsin, sillä sairaalassa piti olla hyvissä ajoin, vaikka leikkaus alkoikin vasta klo 11:30. Kyseessä piti olla "läpihuutojuttu", mutta lääkäreiden (ja kaikkien muidenkin) yllätykseksi vatsasta paljastuikin kasvain, joka oli levinnyt aina haimaan saakka. 8,5 tuntia kestänyt operaatio meni "olosuhteisiin nähden hyvin", mutta ainoa vaihtoehto oli poistaa koko kasvain, sillä kohta olisi ollut myöhäistä tehdä asialle mitään. En ymmärrä, miten missään tutkimuksissa tätä ei havaittu, vaan tämä tuli täysin puskista koko porukalle. Yön isä vietti hengityskoneessa teholla, nukutettuna, ja tänään kävimme pikaisesti katsomassa isän vointia kun enimmistä koneista oli päästy. Huomenna isä pääsee todennäköisesti jo osastolle, mutta on aika epätodennäköistä että sairaalasta kotiuduttaisiin läheskään niin pian kuin mitä oli suunnitelmissa. Näillä näkymin vietän täällä Pohjanmaalla koko viikon, kouluakin on seuraavan kerran vasta ensi viikon tiistaina, joten ei tässä kiire.

Olo on ollut aika surrealistinen, noin lievästi sanottuna. Sain kuitenkin eilen ennen uutisten saamista käytyä kaupungilla ostamassa "kaikenlaista tarpeellista" (mistä ehkä lisää myöhemmin) ja miittaamassa kavereita. Kamerakin oli mukana, mutta en tietenkään sitten missään vaiheessa tajunnut kuvia ottaa...

2 kommenttia:

Marianne kirjoitti...

En kyllä tosiaan osaa ollenkaan kuvitella, miltä susta mahtaa tuntua. Olisin varmaan ihan sekaisin ja pillittäisin ku pieni sieni. Sä tunnut sentään olevan aika urhea. Jaksamisia sulle ja paranemisia isille!

Johanna kirjoitti...

Paljon tsemppiterveisiä koko perheelle!