tj0

Tänään jäljellä 0 aamua, kuten kurssini parhaaksi anniksi jäänyt uusi (armeijassakin viihtynyt) toverini asian ilmaisi. Todistus plakkarissa. Paras "keskiarvo", mitä olen ikinä repäissyt - ehkä siksi, että aineitakin oli vähän. Suurin  mysteeri on yhä se, miten sain webbisivujenväännöstä kolmosen, vaikka sivuni oli HIENOIN KOSKAAN. Mutta en jaksanut alkaa vänkäämään aiheesta. Ehkä opettaja ei vaan tykännyt sivuistani... paitsi että viimeisenä päivänä vaikutti kovastikin niistä pitävän. No, en aio jäädä sitä murehtimaan, sillä kaikesta muusta, mistä numeron sain, tuli joko nelonen tai vitonen. Mä en yleensä koskaan ole saanut mistään vitosia tai kymppejä, olen aina ollut keskinkertaisesti hyvä, suurin piirtein kasin oppilas - mikä mulle riittää ihan hyvin, äidistä en menisi takuuseen.

Pikaisen koululla pyörähdyksen ja teen juonnin jälkeen suuntasin työkkäriin puolen luokan kanssa, missä pistin asiat kuntoon Usan matkaakin varten. Kotona odotti myönteinen asumistukipäätös, mikä lämmitti mieltä. Hilppasen vähemmän maksettavaa olemattomista tuloistani.

Unohdin eilen mainita mielenkiintoisesta käänteestä elämässäni (ehkä olin vielä shokissa), joka ei välttämättä edes ole minkäänlainen käänne, mutta mielenkiintoista kuitenkin. Olin juurikin tovereiden kanssa siellä ravintolassa ravitsemassa itseäni kun huomasin äidin soittaneen. Soitin takaisin ja äiti pläjäytti tavanneensa Alexander Stubbin, mikä ei itsessään yllättäisi, koska äidillä nyt on vaan tapana tavata julkkiksia puolivahingossa ja joskus tuntuukin, että hän on salaa kavereita puolen Suomen kanssa. Äiti oli kuitenkin antanut herra Stubbille kirjoittamansa kirjeen, koskien tätä koko mun mahtavaa viisumihässäkkää ja sanonut "JA LUETKIN SEN SITTEN KANSSA!", noinkin hellätunteisesti. Herra Stubb oli kuitenkin pian mennyt keskustelemaan äitini kanssa tästä meidän pikku ongelmasta ja päätynyt siihen, että olisi parasta, jos Jenni nyt ihan itse kirjoittaisi kirjeen englanniksi, jotta herra Stubb voisi antaa kirjeen Usan suurlähettiläälle sunnuntailounaalla. Meinasin tukehtua ruokaani.

Eilinen ilta meni siis kirjettä koostaessa ja sähköpostia lähetellessä. Nähtäväksi jää, tuleeko tästä jonkinlainen käänne johonkin suuntaan vai ei. Suurlähetystö on kyllä aiemmin antanut ymmärtää, etteivät he voi tälle asialle yhtään mitään, eivätkä tuolloin antaneet suurlähettilään e-mail-osoitettakaan.

Nyt olo on kaikin puolin lähinnä outo. Helpottunut tässä pitäisi olla kun taas jotkut asiat on saatu selvitettyä, mutta en oikein tiedä osaanko enää olla helpottunut, etenkin kun ne elämän suurimmat kysymykset ovat yhä / taas auki, kuten mistä hankin elantoni lähitulevaisuudessa.

Huomenna vietän vielä päivääni Tampereella ja piipahdan pikaisesti Ylellä polttamassa vielä yhden DVD:n itselleni ja käyn hankkimassa junaliput torstaiksi. Torstaina suuntaan sitten Pohjanmaalle viimeistä kertaa seuraavaan kolmeen kuukauteen... Ette arvaa miten paljon tulee puudelimurua ikävä.