Flunssaa odotellessa?

Lähdin sitten tänään silmät kiiluen katsomaan sitä kaverin heppaa, kamera repussa, valmiina napsimaan kuvia. Toki unohdin sitten aivan täysin koko vempeleen olemassaolon enkä edes vahingossa napsinut puhelimella kuvia. Juuri näin. Mukava retki silti, vaikka välillä oli k-y-l-m-ä. Kylmyys tasapainoittui mukavasti kun könysin hepan selässä 35 minuuttia farkuissa ja superlämpimässä toppatakissa (virhevalinta ratsastukseen) hiki päässä - kirjaimellisesti. Outo vaatetus johtuikin siitä, etten ollut arvannut "joutuvani" pollen kyytiin. Sen verran hyvin meni kuitenkin, että sain kutsun palata uudemmankin kerran pollen kyytiin - tosin kenties jopa ratsastushousujen kera. Onneksi sentään jalassa oli sopivat kengät ja kaverin kypärä oli oikeaa kokoa pääkopalleni.

Koiran kanssa könysin vielä reippaana tyttönä iltalenkin, vaikka olin ihan valmis paketoitumaan johonkin lämpimään ja kasautumaan sohvan nurkkaan...

Nyt kyllä ramaisee siihen malliin, että pahoitteluni, mutta taidan siirtyä tuonne sohvalle...

Hauvaisaa ja blogger-probleemia

En tiedä mikä siinä on, mutta jotain ongelmia on mun koneella ja Bloggerilla täällä Pohjanmaalla. Sama homma oli viime visiitillänikin, eikä ongelma ole edes selaimessa - testasin. Ongelma on se, että pääsen omaan blogiini keskimäärin ihan ok ja pystyn postaamaankin, mutta jostain syystä muiden Blogger-blogejen sivut eivät joko avaudu laisinkaan tai sitten ne avautuvat ilman kuvia. En tiedä mistä tässä nyt on kyse, sillä kotona Tampereella mitään ongelmia ei ole. Ärsyttävää, koska haluaisin päästä lueskelemaan, mutta en pääse! Se vähän tappaa omankin bloggailuinnon.

Selvisin tänne eilen ilman sen suurempaa draamaa, junakaan ei ollut kuin 10 minuuttia myöhässä, mikä oli toki positiivinen yllätys. Puudeli tietysti pimahti onnesta kun "koko lauma" oli jälleen kasassa ja tohottikin koko illan perässäni häntä vispaten villisti puolelta toiselle. Iltalenkki meillä meni ihan kivasti, mitä nyt eksyin yhdelle todella jäiselle kadulle, jossa koirallakin löi tassut tyhjää. Yhh.

Tänään kävimme pitkällä päivälenkillä kylmässä tuulessa ja luulin ensin, ettei lenkistä tule mitään kun koira silmät viiruina ja korvat tuulessa liehuen kipitti varovasti tien sivua pitkin eteenpäin sen näköisenä, että jumittaa ihan justiin. Joka kerta kun pysähdyin jotain varten, hän pysähtyi ja käänsi peppunsa kohti tuulta. Opettelimme myös pelkojen voittamista possu-vinkulelun avulla. Hauva säikähti sitä lemmikkitarvikeliikkeessä kerran pahan päiväisesti, mutta sattui sitten saamaan samanlaisen joululahjaksi kun vanhemmat olivat kyseisen episodin unohtaneet. Kun possu ensimmäisen kerran röhkäisi, koira paineli sängyn alle, eikä sieltä pois tullut aivan äkkiä. Tänään, noin vartissa koira kantoi possua omatoimisesti kärsästä (joka ei röhkäise) ja ravistelikin hiukan. Äiti ihmetteli, miten tuo koira tekee mulle mitä vaan, mutta ei heille. Enpä tiedä, etenkin kun hauva on viime vuosina ollut enemmän vanhempieni kanssa kuin virallisen emäntänsä...

Tänään olen harrastanut lähinnä koirailua, lenkitellyt ja harjannut ja pessyt tassuja ja leikkinyt. Mukavaa! Huomenna pääsen moikkaamaan kaverin heppaa pitkästä aikaa ja tiistaina ohjelmassa on ratsastusta. Melko eläimellinen reissu kaiken kaikkiaan.

Niitä näitä

Päiväni meinasi tänään alkaa todella huonosti. Eilen heräsin siihen, että joku porasi ja tänään siihen, että naapuritalon pihaa aurattiin jopa KOLMEN pikkutraktorin voimin. Paljonpa siitäkin oli hyötyä kun lumipyry alkoi melkein heti kun he olivat saaneet työnsä tehtyä. Ja he tekivätkin sitä työtä sitten miltei kolme tuntia. Eikä piha ole edes suuri. Äh.

Makasin juuri sängyssä puoliunessa miettien miten saan blokattua aurojen äänet pois päästäni, kun puhelin soi. Kaverini soitti ja kysyi lähdenkö kahville, hän kun sattui pyörimään kaupungilla. Kuulostin mahtavan uniselta, joten kaveri tarjoutui ystävällisesti tulemaan herkkujen kanssa tänne, mikäli keittäisin kahvit. No sehän sopi. Tunnissa onnistuin selviämään sängystä ylös, suihkuun, heittämään vähän meikkiä naamaan, vaatetta päälle, siivoamaan kämpän esiteltävään kuntoon, viemään roskat, tiskaamaan ja laittamaan kahvipannun porisemaan. Melko tehokasta, kerrankin.

Turisimme pari tuntia niitä näitä ja sitten lähdin kauppaan ostamaan välttämättömimmät ruokatarvikkeet samalla kun kaveri suuntasi kotiinsa. Lähden jo huomenna Pohjanmaalle ja tulen vasta torstaina kotiin, joten jostin sen verran sapuskaa, ettei tarvitse sitten enää torstai-iltana lähteä shoppailemaan (kuten yleensä käy kun tulen kotiin) vaan voin rauhassa nollata aivot ennen perjantain työpäivää. Jänskättää ihan pikkuisen, että kuinka pärjäilenkään... Pohjanmaalla puolestaan on ohjelmassa ihan vaan chillailua kotona vanhempien ja puudelinuudelin kanssa, jota ajattelin nyt vähän kouluttaa, koirakuiskaajan inspiroimana. Ja kyllä, armas karvavauvani on jo 9-vuotias, mutta sen verran nokkela eläin, että eiköhän tässä tapauksessa vanhakin koira opi uusia temppuja. Ihan vaan semmoisia perusjuttuja. Ohjelmassa on myös kaverin hepan moikkaamista, ratsastusta ja retki Kaustisille - mikäli ystäväni Lapista saa kyytinsä järjestymään. Toivon sitä kovasti!

Tekisi mieli ostaa jotain uutta ja kivaa keväistä, mutta rahatilanteeni ei ole vieläkään helpottanut mihinkään suuntaan. Ä-r-s-y-t-t-ä-ä. En malta odottaa, että saan ensimmäisen PALKKANI. Kerrankin jotain muuta kuin tukirahoja! Ah! Eipä sillä, ei täällä Tampereella ainakaan tunnu kovin keväiseltä kun lisää lunta pukkaa vähän väliä...

Kuva: Hanska-aita, lähellä Tallipihaa

3,5 kuukautta

Surkeasti alkanut päiväni pelastui, kun galleriasta soitettiin ja kysyttiin, että vieläkö työt kiinnostaa, koska niitä olisi nyt tarjolla! Whoo-laaaa-whoo-laaa! Huhtikuun 1. päivä alkaa uusi arki ja luvassa on 3,5kk duunia, jessss. Vielä jos hyvä tuurini jatkuu tuonkin jälkeen ja saan lisää duunia jostain niin tämähän alkaa luistamaan tämä homma. Sinänsä jännittävää, sillä uskokaa tai älkää, tämä on elämäni ensimmäinen Ihan Oikea Työ ja olen jo näinkin vanha. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan?

Tähän mennessä olen työskennellyt milloin milläkin harjoittelijaan rinnastettavalla nimellä: tilitoimistossa puhelinvaihteessa/postituksessa, kenkäkaupassa myyjänä, kouluavustajana 1-2 luokkalaisille, sijaisopettajana (kielten- ja luokanopettajana), taidehallinhoitajana, hevosenhoitajana, työvoimatoimiston infopisteessä ja Ylen lasten- ja nuortenohjelmissa nettitiimissä. Pituudeltaan tuo Ylen pesti on ollut pisin, ja tulee olemaankin, mutta nyt tilille pitäisi alkaa rapsahdella ihan oikeaa palkkaa... mikä katoaa sieltä nopsaan velkojen maksuun...

Takatalvikin tuli taas vaihteeksi, juuri kun eilen oli vielä niin keväistä ja lämmintä.

Suurin saavutukseni tänään on ollut... pyykin pesu viemäriltä haisseessa kellarissa, jonka tuuletin parhaan taitoni mukaan. En jäänyt kuivaamaan sinne vaatteita (kiitos hajun), joten nyt 30 neliötäni on täynnä sukkia, alusvaatteita, pyyhkeitä yms.

Tietokoneeni ei ole vieläkään saapunut tänne, eikä myöskään se kirje Mikeltä, missä on kopio hänen palkkakuitistaan, koska Kelaa asia kiinnostaa niin kovasti. Ähhhhhhhhngh. Come on, US Postal Service, you can do it!

Kuva: "Flight in the Dark" (omaa "taidetta" vuodelta 2006)

Lettukestit - ihan vaan yksikseen

Tänään nukuin yhteentoista, minkä jälkeen möngin sängystä hieman vastentahtoisesti luettuani hieman Trendiä motivaatioksi (ei muuten ole suosikkilehteni, mutta menee paremman puuttessa, kun osaa harjoittaa valikoivaa lukutaitoa). Oli pakko päästä ylös, että saisin itseni jopa terveysasemalle ennen kun se sulkee, kun nuo reseptit piti lähteä noutamaan. Aamu kyllä hilppasen venyi kun aloin katsella vanhoja ANTM-jaksoja aamupalan yhteydessä ja kuinkas sitten kävikään... Jäin myös suustani kiinni ja höpötin vanhemmille messengerissä varmaan pari tuntia mitä sattuu. Kello taisi käydä jo kolmea kun pääsin sinne terveysasemalle.

Palvelu ei tänään ollut hääviä. Edelläni asioinut rouva oli mitä ilmeisemmin kypsynyt saamaansa kohteluun ja ilmeisesti asiakaspalvelutehtävissä ollut nainen ei oikein osannut nollata aivojaan ennen kun tulin paikalle. Sivusilmällä katsottuna hän kohteli vanhaa, tomeraa, harmaahapsista mummoa varsin kylmäkiskoisesti ja sama homma jatkui kun tulin kyselemään resepteistäni. Hyvin ynseä ilme naamalla nainen lätkäisi lopulta reseptit tiskiin ja katsoi mua, odottaen että lähtisin menemään. En ole hirveän hyvin perillä siitä, miten reseptejä luetaan, joten kysyin mitä näissä nyt sitten on uusittuna ja kuinka paljon. Vastaus "saman verran kuin ennenkin". Okei. Siihen en saanut selvyyttä paljonko se "saman verran" oli, koska naisella oli selvästi kiire päästä musta eroon... Kysyin, että tarviiko varata jotain lääkäriaikaa kun siitä oli edellisellä käynnilläni puhetta, kun en ollut täällä Tampereella vielä asioinut. Nainen sanoi "ei". Aistin, että tämä tilanne ei johtaisi enää mihinkään joten kiitin ja lähdin. Huoh. Lupaavaa. Alakerrassa penkillä huilaili sama harmaahapsinen mummo harmaahapsisen paapan kanssa ja valitti, miten mitään ei tapahdu jos hän ei itse asioitaan ole paikan päällä hoitamassa. Ilmeisesti täällä on siis sama meininki kuin tuolla Pohjanmaallakin...

Sää tarjosi melkoista vaihtelua tänään. Lämmintä oli parhaimmillaan 9 astetta varjossa, aurinko paistoi ja... sitten taas yhtäkkiä sateli vettä ja tuuli ja ja ja... Mielenkiintoista. Kävelin kotiin kirjaston kautta, missä kävin uusimassa kirjastokorttini salasanan kun olen sen tyhmyyksissäni hukannut/unhoittanut. Kävin myös ruokakaupassa, missä kerrankin muistin leivinpaperin, mutta sitä ei uutukaisessa kaupassa ollutkaan. Plääh. Unohdin toki pakastepussit miljoonannen kerran siinä samalla, mutta en usko, että siellä olisi ollut niitäkään.

Kotona hetken löhöiltyäni inspiroiduin ajatuksesta tehdä illalla lettuja ja olinkin juuri saanut ensimmäiset ainekset kulhoon, kun puhelin soi. Dressmann soittaa ja kysyy olisinko kiinnostunut tulemaan työhaastatteluun. Suunnitelmat menee taas uusiksi, kun lupauduin haastatteluun 29. päivä, vaikka silloin piti olla Pohjanmaalla. Onneksi haastattelu on varhain... Huono onni on se, että "joudun" kerrankin kaapimaan itseni sängystä ylös ennen yhtätoista... Odotan yhä tietoa siitä, suosiko onni eilisen haastattelun pohjalta, mutta jos ei suosinut, niin sitten vaan silmät kirkkaina kohti seuraavaa. Lopulta sain muuten niitä epämääräisiä lettusiakin paisteltua. (Joista tuli muuten yllättävän maukkaita, jee!)

Kaupasta tarttui eilen mukaan jännän pinkki-valkoisia tulppaaneja... sen verran itseäni palkitsin hyvin menneestä haastattelusta, vaikka muuten rahat onkin tällä hetkellä ihan "finito". Toivottavasti jotain tukia alkaa pikkuhiljaa nyt tilille rapista kun niitä on haettukin jo pari viikkoa sitten... Jollain pitää laskut maksaa, kunnes työpaikka tärppää. Toivottavasti pian.

Olemme Miken kanssa jutskailleet jonkin verran maahanmuuttokiemuroista ja vaikuttaisi siltä, että prosessi on meidän kohdallamme hyvin yksinkertainen (*koputan puuta*), sillä olemme olleet naimisissa jo yli sen maagisen 2 vuoden rajapyykin. Kaiken ymmärtämyksen mukaan homma etenee nyt seuraavasti: Mike tulee tänne, täyttää paperit ja vie ne poliisille, mitä kautta sitten saamme myöskin päätöksen oleskeluluvasta. Sen haluaisin vielä tietää, miten kauan sitä päätöstä sitten taas pohditaan ja onko se varma nakki. Usan sotkujen jälkeen on vaikea luottaa enää mihinkään. Mutta JOSSAIN me vielä saamme olla yhdessä, prkl!

Mitä Miken vuokraan tulee, hän on kämpässä kiinni syyskuun 2011 alkuun saakka, ellei sinne löydetä vuokralaista jo aiemmin... En tiedä sitten, joutuuko Mike silti maksamaan viulut vuokrasopimuksen purkamisesta... Oli miten oli, mun synttäreiksi Miken on oltava täällä, siitä pidetään kiinni. Inhottavaa kun nämä suunnitelmat vaan venyy venymistään... Ideaalitilanteessahan Mike pääsisi tänne kesäkuussa, kun on silloin sen lomansakin ottanut ja aikoi silloin jättää työnsä. Sehän ei tietenkään onnistu, jos kämpälle ei ole ottajaa. Helpottaisi, jos saisin jotain duunia, että meillä olisi edes jotenkin kohtalainen taloustilanne... Sormia ja varpaita ristiin siis!

Kuin sorsa vedessä

Haastattelu meni mielestäni todella hyvin ja rennosti. En ole kovin monessa haastattelussa vielä elämäni aikana käynyt, mutta kertaakaan ei ole jäänyt paikka saamatta. Toivon siis, että tälläkin kertaa onni suosii rohkeaa (eli itseäni). Olin kuin sorsa vedessä, kysymyksien sadellessa parinkin ihmisen suusta yhtä aikaa. Noin vaatimattomasti sanottuna. Haastattelusta jäi kaiken kaikkiaan hyvä maku. Mukavia ihmisiä, mukavanoloinen paikka. Viihtyisin varmasti. Tehtäväkin on hyvin paljon sellainen, mitä tein vuosia sitten Seinäjoella taidegalleriassa. Taidegalleriaan olen siis nytkin hakenut.

Kiersin katsomassa näyttelyt kun paikan päällä olin, mutta kumpikaan ei totta puhuakseni hirmuisesti sykähdyttänyt. Toinen oli outo ja osittain ahdistava ja toinen jollain tapaa mielenkiintoinen, mutta teokset eivät onnistuneet vangitsemaan katsettani pitkäksi aikaa. Olen hirmuinen taidekriitikko!

Jälkikäteen kuvasin vähän sorsia ennen kun suuntasin ruokakaupan kautta kotiin.

Sitten kamerasta loppui patterit. Taas ihan yllättäen. Ja ruokakaupassa unohdin jo kolmatta kertaa ostaa leivinpaperia ja pakastepusseja. Näkkileivän sain vihdoin ostettua, kun olin unohtanut sen jokaisella kerralla kotiintuloni jälkeen. Plääh.

Join myös iltapäivällä pitkästä aikaa kahvia ja olinkin seuraavat 2-3h aivan hyperaktiivinen. Nyt jo nukuttaa. Ja tiekoneeni ei ole vieläkään saapunut tänne Tampereelle. Jänskättää...

Haaveilijan sunnuntai

Olen ollut tänään yllättävän reipas. Imuroin, pyyhin pölyt, vaihdoin lakanat ja järjestelin paikat tip top ja sitten vielä kävin pienellä kävelylläkin kauniin sään kunniaksi ja hain samalla Sokokselta luettavaa. Auringonpaiste kutsuisi pidemmillekin kävelyille, mutta nuo prkl jalkakäytävät ovat yhä petollisia. Vai enkö vain osaa enää, kun vietin sydäntalven Wisconsinin hyvin suolatuilla teillä?

Kaipaan kovasti koiraseuraa näinä aurinkoisina päivinä. Jotenkin yksikseen on niin tyhmää kävellä päämäärättömästi ympäriinsä. Tarvitsisin kyllä muutenkin jonkinlaisen järkevän "ulkoiluasun", sillä en ainakaan mene katu-uskottavasta lenkkeilijästä farkuissa ja trenssissä... Järkevintä olisi todennäköisesti ostaa Horzelta jokin kevyt takki, jota voisi sitten käyttää myös heppaillessa, tai lähinnä matkalla tallille ja tallilta kotiin. Ratsastan usein talvellakin ihan vaan hupparissa (alla toppi ja pitkähihainen yleensä), ellei ole ihan käsittämättömän kylmä. Pakkasraja on kuitenkin 18 astetta, joten yleensä käsittämättömän kylmä ei pääse tulemaan, sillä kun ratsastan, se ei ole mitään köpöttelyä vaan se on todellakin urheilua.

Viimeksi kolmen kuukauden tauon jälkeen ratsastettuani sen todellakin taas huomasi, miten rankkaa se oikeasti on. Tunti oli suhteellisen nopeatempoinen ja vaativa, kuten aina kun tallin omistaja sen pitää. Meitä oli vain kourallinen, joten koko ajan piti olla kärppänä asialla, koska opettajan huomio osui helposti omalle kohdalle. Ratsastin tuolloin Valalla, joka on yksi suosikeistani ja ilokseni sain myös kuulla, että Vala tuntuu jäävän pysyväksi osaksi ratsastuskoulua, sillä se on osoittautunut varsin järkeväksi opetushevoseksi. Vala on suurikokoinen (n. 167cm), kahden urheiluhevosrodun trakehnerin ja hannoverin risteytys. Sillä on äärimmäisen helpot liikkeet niin suureksi hevoseksi ja se on kaiken huipuksi herkkä ratsastaa, mulle oikein sopiva hevonen. Ja tietenkin, Vala on tamma. Ratsastuskoulut käyttävät yleensä vähemmän tammoja, sillä ne ovat usein luonteeltaan haastavampia kuin ruunat. Itse olen jostain syystä aina "klikannut" paremmin tammojen kanssa...

Tällä hetkellä on hirmuinen hinku päästä ratsastamaan, mutta joudun todennäköisesti odottamaan vielä viikon, tai pidempäänkin. Rakas ystäväni Lapista on suuntaamassa etelään kuun lopussa ja ajattelin ajaa hänen vanhempiensa luo häntä moikkaamaan, kun emme aikoihin olekaan tavanneet. Ystävälläni on myös pikkuinen vaavi, jolle ostin jotain kivaa Usasta... Suuntaan noihin aikoihin siis myös omien vanhempieni luo, riippuen siitä tärppääkö huomisessa työhaastattelussa. Jos tärppää, niin työt alkavat heti huhtikuussa. Toivon parasta. Työkkärissä kannustivat sanomalla, että sinne on todennäköisesti tooooosi paljon hakijoita. Noh, katsotaan nyt sitten ovatko kaikki muut yhtä erinomaisia kuin minä!

Töitä olisi kyllä ihana saada ja etenkin jotain pysyvääkin työtä, sillä nyt kun olen jäämässä Suomeen, tulee yhdestä haaveestani totta kunhan saan rahoituksen kuntoon... Aivan oikein, oma heppahan se on haaveissa. Sinne on vielä matkaa, mutta voih, se olisi ihanaa. Tiedän onneksi jo valmiiksi kenen puoleen aion kääntyä kun on aika hankkia se sopiva ratsu... Sitä odotellessa. Töiden saaminen takaisi kyllä ainakin sen, että pystyisin repimään rahat kasaan viikottaisiin ratsastustunteihin täällä Tampereella.

Töiden saaminen tietäisi sitä, että olisin suunnilleen yhtä hilpeissä tunnelmissa kuin tuo kuvan lammas...

(Kuvan löysi armas siippani.)

Sinisellä lakalla

Lumene Natural Code, sävy 31 Salty Splash

Essie, Lapiz of Luxury

Lumene Quick & Chick päällys- ja aluslakka

(Päällyslakkaa en vielä laittanut kun kuplin jo muutenkin.)

Kuplakynsi, jälleen

Kaikki sujui hyvin, kunnes levitin tuon Lumene Natural Code -lakan Essien päälle. Se näytti hyvältä oikeastaan vielä senkin jälkeen, mutta sitten taas jostain yhtäkkiä ilmestyi niitä pienen pieniä kuplia. Argh! Onneksi tuo Natural Code kimaltaa sen verran, että kuplia ei huomaa, paitsi ihan läheltä. Halusin vaan jotain vähän erilaista viikonlopuksi, joten päätin kokeilla Essietä uudelleen, vaikka ensivaikutelma ei häävi ollutkaan. Sanoinkin silloin aiemmin, että lakan koostuvuus oli todella juoksevaa ja sitä se oli nytkin, mutta ei enää mielestäni ihan niin pahasti. Nyt sitä sai jo levitettyäkin, tosin ongelmana oli yhä se, että lakka tuntui kuivuvan tosi nopeasti sen verran, että siisteyden kanssa oli vähän ongelmia. Tuo Natural Code-lakkahan ei puolestaan yksinään anna väriä edes nimeksi, mutta ajattelin, että tähän Essien lakkaan se voisi tuoda vähän... noh, kimalletta. Lopputulos on itseasiassa oikeasti aika kiva, tosin ehkä hilppasen lapsellinen?

Näillä mennään kuitenkin nyt viikonloppu, mutta olisiko kenties hyvä idea olla menemättä näillä työhaastatteluun, vaikka kyseessä onkin taiteellinen ympäristö?

PS. Näytti takatalvi tulleen Tampereelle tänä aamuna...

6.66

Extempore-veto. Värjäsin hiukset. Yksin. Kylppärissä. Tajusin, että päivänvalossa 2-3 sentin juuret eivät ole enää kovin ihastuttavat, etenkin kun ne ovat vähän "ei minkään väriset". Kyllä niistä löytyy sitä kullanvaaleaakin, mitä tenavana, mutta yleisvaikutelma on aika blah. Eikä ainakaan sovi yhteen punaisen kanssa. Maanantaista työhaastattelua varten oli myös pikku pakko onnistua. Onneksi kaapista löytyi entuudestaan jo ennen Usan matkaani ostamat L'Oreal Feria Preference sävyssä joka englanniksi näyttää olevan "Pure Scarlet", mutta ilmeisesti suomeksi... "tummanvaalea syvä punainen" ... täh? Oli miten oli, ostin ne aikoinaan sillä, kun kampaaja silloin sanoi värjänneensä tukkani sävyllä, jonka koodi oli 6.64 ja sanoi, että jos kotona/Usassa värjään, niin kanttaa etsiä jotain mikä on mahdollisimman lähellä tuota lukua. Oman juureni värin syvyyshän on jotain 8 luokkaa (kampaajien mukaan), eli aika paljon tummemmalla mennään...

Nyt olen siis entistä pirullisempi, kun uusi sävyni on tuo 6.66, mutta olen lopputulokseen keskimäärin tyytyväinen, vaikka tulos onkin ainakin huoneen valossa katseltuna melkoisen tumma... Punaisempi kylläkin, kuin mitä ennen. Mietinkin juuri, että piristäisikö tätä jos joko a) laittaisi mukaan vaaleampaa sävyä kolmioraitoina (ei päälimmäiseen kerrokseen) tai b) värjäisi latvat jollain toisella sävyllä. Vai onko se jo ihan "out"?

Se kyllä täytyy sanoa, että ikinä en enää tämän mittaista tukkaa ala yksin kotona värjäämään enkä ainakaan tällä värillä. Sävy on ihan jees, mutta voi jösses mitä lirua tuo tökötti oli! Olen tottunut voidemaisiin väreihin, enkä uskonut että enää kukaan valmistaakaan mitään NESTETTÄ, mutta näemmä tästä sarjasta sitä löytyy. Koostumus ei ollut paljon mehua paksumpaa ja onkin ihme, että seinäni ovat kylppärissä vielä suhteellisen valkoiset. Silmälasit oli pakko pitää päässä, että näin mihin väriä milloinkin lenteli, että pääsin heti puhdistushommiin, ennen kuin tökötti iskisi kiinni. Huhhuh. Yksi pyyhe saatoi kyllä hyvinkin mennä pilalle. Onneksi ihosta väri tuntui lähtevän suhteellisen hyvin, sillä sitä oli nimittäin mm. melkein koko vasen käsivarteni täynnä.

Onneksi laitoin vanhemmat, mustasankaiset silmälasini päähän operaation ajaksi, sillä niihin tuo töhnä tuntui kyllä jonkin verran jämähtävän, sillä korvan taakse menevien osioiden pienet hopeiset kuviot ovat nyt paikoitellen hieman pronssisia... Suihkuverhon kohtalo on vielä mysteeri, vaikka sitä aktiivisesti huuhdoinkin.

Värioperaation lisäksi luonani vieraili hassu rouva tilastokeskuksesta, joka kehui kaunista sukunimeäni (jonka kai vaihdamme?) ja kyseli kaikenlaista vekkulia tutkimustaan varten. Istuksimme vartin verran rappukäytävässä turinoimassa. Kertakaikkisen mahtava rouvashenkilö, piristi päivääni!

Illan olen istunut seuranani vanhat Britain's Got Talent-klipit, joita olisin mielelläni kanssani jakanut, mutta olivat estäneet videoiden upottamisen tekstiin, pirulaiset. Ehkä muutenkin 4,5h noita saa riittää omalta osaltanikin jo?

Olen mökkihöperöitynyt.

Siivet silmissä

Hihhihhii... Sain kutsun työhaastatteluun. Askel sekin jo oikeaan suuntaan. Vielä kun tärppäisikin... Kyseessä olisi vuorotteluvapaan sijaisuus ja pestiä olisi joku kolmisen kuukautta, mutta jotain sekin!

Kokeilin myös vähän erilaista silmämeikkiä tänään ja yritin kuvat ikkunan lähellä, luonnon valossa, mutta olen kyllä ylikirkas persoona, kun ei meinannut minkäänlaista kuvaa saada aikaan. Ihoni muuttuu näemmä valkoiseksi luonnonvalossa. Hienompi homma. Olen tappanut tässä aikaa tuijottelemalla kaikenlaisia meikkausvideoita ja niinpä päätin tehdä saman tyyppiset rajaukset tänään itselleni kuin Megan Foxilla oli ollut jossain ensi-illassa.

(Mielenkiintoista muuten, miten hiukseni näyttävät kylppärin valossa vaalean kuparisenruskeilta ja sitten päivänvalossa... tuolta. Koitan juuri päättää pitäisikö niitä värjätä ennen työhaastattelua, juuret nimittäin ovat hievenen eri sävyä muun pään kanssa...)

Iholle pyyhkäisin tänään ihan vaan lumenen meikkipuuteria, joka ei kyllä ikävästi näin pintakuivalle iholle oikein sovi siinä mielessä, että iho tuntuu tooooosi kuivalta. Nyyh. Poskipunaakin on... sitä vanhaa tuttua Revlonia... Huulille on heitetty äidin joskus vuonna nakkimakkara jostain matkalta tuomaa Cliniquen huulivoide/-kiiltoa kevyen persikkaisessa sävyssä. Ihana tuote muuten, mulla on niitä... viisi? Silmissä käytin sitä Usasta hankkimaani Almayn palettia, missä on se tummanvihreä ihana sävy. Sitä on tuo rajaus (kuivana) ja pohjalla sitä paletin vaaleinta sävyä. Lisäksi ripsaria. Mähän en osaa mitään kajal-kyniä käyttää ja nuokin rajaukset levitin puolisokeana (kiitos -6 silmälasejen voimakkuuden) semmoisella ikivanhalla superohuella pensselilläni, joka muistuttaa enemmän huulimeikkiin tarkoitettua sivellintä, mutta ikävä kyllä se on ainut jolla osaan rajata silmäni edes sinne päin... Ja päälle sitten sitä Covergirlin ripsaria, johon olen kyllä keskimäärin ollut ihan tyytyväinen.

Saatoin vetää tuon rajauksen "heiton" vähän överiksi... Mutta eipä näiden kehysten kanssa niitä juuri näe. Pahoittelen tosiaan valkoisuuttani, tämä oli oikeastaan ainut kuva, josta vielä erotti nenäni...

Ilta on sujunut rattoisasti sohvalla/sängyssä tietokoneen kanssa Emmerdalea katsellen ja sarjan historiasta lueskellen ja mussutellen tuota yläkuvassa esiintyvää Maraboun suklaata... En muista, koska olisin viimeksi nauttinut minkäänlaisesta suklaalevystä... niinpä sorruin tänään. Tulppaanit alkavat olla jo vähän parhaat hetkensä ohittaneita ja keltaiset heitinkin jo tänään (vastentahtoisesti) roskiin... Taitaa nämä pinkitkin sinne kohta päätyä... Sääli.

Wan shang hao (Hyvää iltaa)

Joskus on tylsää, eikä inspiraatiokaan iske ja tuntuu että jokainen päivä on maanantai. Ei tee mieli lähteä edes kauppaan, vaan asettuu mielummin sänkyyn/sohvalle kannettavan ja Emmerdalen kanssa ja juo litroittain teetä ja sanoo itselleen, että huomenna on uusi päivä ja olen aktiivinen. Tämä on ollut niitä päiviä. Sen verran sain aikaiseksi, että lähettelin sähköpostia potentiaaliselle työnantajalle kera CVn ja pääsin viimeinkin tekemään läheistä tuttavuutta Gilletten kanssa suihkussa (jo oli aikakin), uuden eilen ostettuani. Liikaa infoa?

Olen viime päivinä ammentanut itseeni kaikenlaista, todennäköisesti jokseenkin turhaa tietoa, ihan vaan koska ei ole parempaakaan tekemistä ollut kuin googletella juttuja, jotka sitten johtavat toisiin juttuihin. Jutustelin WoW-tuttujen (se peli) kanssa jotain lumesta ja innostuin sitten lukemaan tietoa igluista. Pienenä tykkäsin hirmuisesti kaivautua lumihankeen nukkumaan (tervettä), kunnes äiti tuli huutamaan jotain tyyliin "saat kuoleman taudin" tai jotain vastaavaa. Yksi talvi siskon ex-miehen veli värkkäsi komean lumiluolan kotitalonsa  eteen ojaan ja voi että meillä oli lystiä sen kanssa. Se oli ehkä paras lumiluola ikinä. Meillä taisi olla siellä kynttilöitäkin. Olimme siis melkoisen pieniä tuolloin kumpikin, hän hilppasen vanhempi. En lapsena kamalasti pojista välittänyt enkä niiden kanssa kaveerannut, mutta tämä poika oli "ihan cool", etenkin kun laitettiin pulkka sen pyörän perään, mut pulkan kyytiin ja ei kun menoksi! Olen ollut vähän vauhtihullu tenavasta asti...

Oli miten oli, osaisin nyt todennäköisesti suunnitella ja toteuttaa iglun. Tänä vuonna se ei taida enää onnistua...

Igluista siirryin sujuvasti inuiitteihin ja opin, että Jordin Tootoo, ikätoverini, oli (ja on yhä) ensimmäinen inuiitti, joka pelaa NHL:ssä.

Tylsyyden puuskassa selailin myös blogeja, painelemalla bloggerin "next blog" -nappulaa ja päädyin yllättävän moneen blogiin nukkekodeista. Mielenkiintoista. Luonani hetki sitten vieraillut vanha tuttavani oli kaupungissa juuri käsityömessuilla, joissa oli myös nukkeja ja nukkekoteja, joihin hänkin etsi jotain uutta. En tiennytkään, että nuket ja nukkekodit ovat niin suuressa suosiossa ihan meidän "vanhempienkin ihmisten" keskuudessa. Mulla vähän tihkaisi luopua viimeisestäkin Barbiesta joku 3 vuotta sitten... Mutta ei ne kai ole sama asia?

Opin samalla myös, että Kanadassa asuva, Venäjältä lähtöisin oleva Marina Bychkova tekee käsityönä varsin anatomisesti korrekteja nukkeja (Enchanted Doll), joilla on parhaimmillaan hintaa huikeat 15000 dollaria! Mitäh? Noh, kuten isä aina sanoo, "Ei se ole hullu joka pyytää, vaan se, joka maksaa." Niinpä. Itse en kai sitten vielä niin hullu ole. Vaikka nuket ovat kauniita ja taitavasti maalattuja, en voisi kuvitella tuollaista summaa maksavani, vaikka olisin lottomiljonääri... Mutta voi miten kauniita ne ovat... (Kuvassa Beauty and the Beast)

Kaiken muun lisäksi, olen myös aikani kuluksi opiskellut "kiinaa matkailijoille" netistä löytämäni sivuston avulla, jossa on mukana kätevät ääntämisohjeetkin. Täytyy kyllä sanoa, että tuo on kamala kieli, sillä monet sanat näyttävät kirjoitettuna todella samanlaisilta, mutta sitten kuulostavatkin aivan erilaisilta. En oikein usko, että koskaan oppisin ääntämään tuota oikein...

Katselin myös kaihoisasti puhelimen muistiin taltioitunutta kuvaa Usalaisista leipomuksista...

Mmm...

Olen lueskellut blogini vanhempia merkintöjä, matkan ajalta, muka ikävää lievittämään, mutta enpä tiedä ovatko ne nyt ihan siihen auttaneet. Lähinnä ärsyttää se, että Mike oli koko ajan yövuorossa, eikä meidän aikataulut meinanneet kohdata ollenkaan. Mutta silti se oli jotenkin ehkä paras Usan reissuni tähän asti... Muutenkin ärsyttävän hempeitä ajatuksia täällä tällä hetkellä! Niin hempeitä, että aloitin kirjoittamaan blogia ihan vaan Mikeä varten, joka harmittelee sitä, ettei pysty lukemaan tätä suomeksi kirjoitettua...

Eilen seikkailin myös Pyynikin terveysasemalle ihan ensimmäistä kertaa (reseptiä uusimaan) ja seikkailu se olikin kun meinasin matkalla nyrjäyttää nilkkani jäisellä kadulla auringon sokaistessa silmäni rakennuksen takaa. Onneksi päivä oli kaunis.

Vas. Hämeenpuistosta Hämeenkadulle... Oik. terveysasemaa vasemmalla puolella etualalla.

Tässä luppoajalla ajattelin muuten tutustua tähän "uuteen" kotikaupunkiini vähän enemmänkin ja lähteä joku päivä vaikka Sorsapuistoon... Ja tietenkin aion tutustua oikein läheisesti niihin Pyynikin näkötornin kuuluisiin munkkeihin...

Salsa-hauva!

Kevät keikkuen tulevi?

Keikkuen tulisikin, jos uskaltautuisin Elloksen melko herkullisen näköisiin korkkareihin (oikealla), mutta onneksi mulla ei ole tarvetta olla pidempi (kun Mikekaan ei ole), joten en tarvitse sitä korkkareilla kävelyn jaloa taitoakaan. Tuntuu hurjalta ajatella, että joskus 18v viipotin menemään jopa tarvittaessa juoksujalkaa 10cm koroilla tuosta vaan. Nyt jo puolet tuosta aiheuttaa sen, että kieli hakeutuu keskelle suuta.

Pidän korkokengistä siinä mielessä, että ne ovat usein niitä kaikkein kauneimpia kenkiä ja värivalikoimissakin yleensä vain mielikuvitus on rajana. Jos totta puhutaan, en osaisi niitä varmaankaan soveltaa oikein, mitä vaatekaapin sisältöön tulee. Vähän sama ongelma, kuin korujenkin kanssa. Tuntuu aina siltä, että jos lykkää enemmänkin koruja päälle niin pitäisi pukeutuakin jotenkin hienommin.

Tiedän, että mulla on jotain assosiaatio-ongelmia.

Oli miten oli, kevään muotivärit on vähän vielä kysymysmerkki tässä taloudessa. Ellos on pommittanut mua ehkä viidellä eri lehtisellä sillä aikaa kun olin Usassa ja tänä aamuna rapsahti postiluukusta taas uusi Elloksen pikkukuvasto - ja vielä alennusseteleiden kanssa. Koska olen laiska ja keskimäärin vihaan vaatekaupoissa pyörähtelyä, on Ellos ollut ystäväni jo vuosien ajan. Ellokselta tulee usein hankittua kaikenlaisia "perusvaatteita" ja sitten niitä vähän erikoisempia lähden kauppaan asti hakemaan. Se on kätevää, kun voi vaan netistä napsia haluamansa ja sitten odotella pakettia kotiin. Tai ainakin lähimpään Siwaan. Onneksi Siwa on aina lähellä. Viimeksi ne tosin mokasivat palautukseni kanssa ja lähettivät uudet tavarat SEINÄJOEN Siwaan. Huoh. Se ei ollut kovin lähellä.

Jos olisin hieno neiti, ostaisin tuommoisen makean pinkin mekon (Ellos) noiden yllä olevien korkkareiden kanssa. Aika ihana muuten tuo... Mutta koska mä sitä pitäisin? Ja missä? Onko tyylini jotenkin nuutunut, noin keskimäärin, vai onko tuo mekko todellakin enemmän aika juhlava kuin arkipäivän piristäjä?

Joka päivä ulos lähtiessä vedän jalkaan farkut. Jotkut tummansiniset, yleensä suorilla lahkeilla tai sitten bootcut-leikkauksella. Sitten tuskastelen sen kanssa mitä yläosaan tulee. Onko sillä edes väliä, kun raskas takki tulee kuitenkin päälle, eikä kukaan näe mitä sen alla on? Paitsi tietysti jos olen menossa johonkin, missä otan takin pois. Tykkäisin kerrospukeutua, mutta mun tulee aina liian kuuma. Mulla on yleensä aina helpommin kuuma, kuin kylmä. Nukuin koko talvenkin Usassa ikkuna auki ja onpa se nytkin auki, tuonne raikkaaseen kuuden asteen pakkaseen.

Vaatekaappini kaipaisi varmaankin jotain uutta. No kaipaahan se. Väritykseltäänkin se on keskimäärin mustaa hippusella harmaata. En ihmettele, sillä viimeiset vuodet ovat olleet kyllä sen verran ankeita, ettei ole paljon tehnyt mieli väreillä ilotella. Viime keväänä sentään repäisin ja ostin tuon mekon väriset Vagabondin kiilakorkoiset avokkaat. Ihanat. Odotan jo, koska saan ne uudestaan laittaa jalkaan...

Aina kun käyn Usassa, muutun värikkäämmäksi. Siellä ollessa olen hankkinut vuosien varrella mm. omenan vihreän jakun, räiskyvän violetin RÖYHELÖISEN topin (ja siis minähän inhoan röyhelöitä) ja jopa vaaleansiniset farkut, joissa on kukkakuvioita. Kyllä vaan, hippihousut. En vieläkään tiedä mitä päässäni liikkui. Se jakku on kyllä aivan mahtava, pitäisi jo pian saada se tänne Suomeen... Siellä on myös kirkuvan punainen jakku... Ja kun puhun jakusta, tarkoitan sellaista kevyttä kankaista "pikkutakkia", jotka toimivat hyvin keväällä ja syksyllä kun ei enää/vielä ole hirvittävän kylmää ja märkää.

Nyt mieleni tekee jotain uutta, jotain mikä ei ole mustaa. Mieleni tekee mieli kesämekkoakin, mutta pitäisinkö sitä? Oppisinko pitämään? Hmm...

Joko teillä alkaa vaatekaapit siirtyä kohti kevättä?

Pullantuoksuinen sunnuntai

Kotiuunin pullat ei onneksi petä koskaan, mutta urheat vieraani söivät myös "omenahässäkkää" ja kohteliaasti kehuivat makua hyväksi. Seuraa oli kyllä tosi mukava saada ja vielä mukavampi oli huomata, ettei wanha tuttu ollut muuttunut viimeisen 10 vuoden aikana täysin tuntemattomaksi! Juttu luisti niin hyvin, että kurkkua kuivaa vieläkin. Lääkitsenkin sitä vaivaa nyt lämpimällä Nippon Green -teellä. Aivan ihana tuo Nordqvistin vihreän teen lajitelma, minkä eilen ostin. Olen rakastunut jokaiseen makuun... mmmm...

Illan pimetessä mieltä lämmittää herkullisen teen lisäksi tämän päivän leipomukset ja vieraiden tuomat ihanat, pinkit tulppaanit, jotka paremman puutteessa iskin ikivanhaan lattemukiini, joka kyllä kokonsa puolesta jo melkein maljakkoa vastaakin... Nyt vaan pitää vahtia, etteivät mokomat pääse kuivahtamaan, kun tuossa ei sitä veden määrääkään näe.

Pöydällä lojuva sievä vihko/kirja on ikivanha, mutta otin sen käyttöön vasta viime syksynä ja aloin kerätä siihen erilaisia reseptejä, kun en sille ollut muutakaan käyttöä keksinyt. Olen vähän niitä ihmisiä, jotka hairahtuvat aina ostamaan uuden, kauniin vihon/kirjan, mutta eivät sitten oikeasti tarvitse sitä mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin silmäniloksi...

Karvainen lamppu on muuten vanhempieni joskus kauan sitten ostama, uskoisin, että Ikeasta. Siitä tulee mukavan pehmeä valo ja on se aika erikoinenkin...

Kuva-arvoitus

Kysymys kuuluu: Mikä tämä on?

Vastaus: Omenapiirakka.

(usko tai älä)

Kokeilin sitten lehdessä ollutta piirakkareseptiä, joka on vähän kuin aiemmin tekemäni mustikkamurupiirakat, mutta omenilla ja ilman sitä varsinaista taikinaista pohjaa. Omenat tulivat vuuan pohjalle ensin ja päälle "muru". Epäilinkin vähän että tästä tulee jonkinlaista mömmöä ja epäilykseni osoittautuivat oikeiksi. Kaiken lisäksi ohjeen 25 minuutin paistoaika olisi polttanut piirakan täysin, sillä 20 minuuttia 225 asteessa sai jo aikaan sen, että muutamat päälimmäiset murut tummuivat ikävästi. Maku oli onneksi hyvä, mutta ulkonäkö on kyllä sitä luokkaaa, että en tiedä kehtaako tätä kellekään tarjota. Ensi kerralla teen kyllä mustikkamurupiirakan pohjan tähän, jos tätä reseptiä vielä yritän... Kieltämättä myös vuokani oli vääränlainen, mutta en tiedä olisiko tätä piirakkavuokakaan välttämättä pelastanut.

Lauantai-illan antihuuma

Voi turhuus. Nukuin hieman paremmin viime yönä väsytettyäni ensin itseni puoli väkisin lukemalla pinon sisustuslehtiä ja katsomalla turhia videoita netistä. Heräilin silti pariin otteeseen ja kymmenen aikaan virkosin kurkkaamaan messengeriä ja facebookia ja sain viestin eräältä tuttavaltani jota en ole tavannut ainakaan 10 vuoteen. Hän on tulossa huomenna piipahtamaan näillä main ja ehdotti tapaamista. Mikäpä sen mukavampaa! Toimettomana lojumisen kunniaksi palasin kuitenkin vielä takaisin petiin, missä pyörin reilun tunnin ajan ennen kuin nukahdin uudestaan ja kömmin ylös ja suihkuun vasta aamun käännyttyä jo iltapäiväksi.

Sisustuslehtiä lueskellessani törmäsin uuteen piirakkareseptiin ja päätin kokeilla sitä ensitilassa (eli huomenna?). Kauppaan oli kuitenkin lähdettävä jo tänään ihan senkin takia, että minkäänlaisia päivällisaineksia täältä ei oikeastaan löytynyt. Teinkin sitten spaghetti bolognesea ja vaihteeksi tein sitä aivan liikaa, kuten tapana on. Jäipähän sitten huomisellekin muonaa.

Perjantaina ostamani Reilun Kaupan tulppaanit alkoivat avautua kauniisti, mikä piristi muuten jokseenkin ankeaa päivää. Auringonpaiste onneksi motivoi kauppaan, vaikka jostain syystä olenkin ollut koko päivän tosi väsynyt. Näin myös unta, että mulla oli hirvittävä yskä ja tadaa, aamulla mulla oli todellakin rasittava yskä. Osaan tosin sen verran sanoa, että tämä on näitä "astma-yskiä" eikä mitään taudinpoikasta pukkaa päälle. (Koputan puuta.)

Olen myös nautiskellut uudesta työpöydästäni täysin siemauksin, on mukavaa kun kone ei enää ole ruokapöydällä ja johtoja pitkin lattioita. Mike laittoi pöytäkoneeni postiin tänään ja sen pitäisi olla Suomessa ensi viikolla, mutta ottaen huomioon amerikkalaisen postilaitoksen yleisen tason, epäilen vahvasti.

Jotenkin olo on yhä todella outo, orpo ja vaivautunut. Tuntuu, että päivät kestävät tolkuttoman pitkään enkä oikein tiedä mitä ajallani tekisin (paitsi työhakemuksia). Pelejä kannettavallani ei oikeastaan voi nyt pelata kun valmistaja väittää ettei tämä tue Windows 7, eikä näin ollen ole päättänyt julkaista Win 7 ajureita sivuilla, josta ajurit yleensä saa. Anteeksi, jos meni vähän hepreaksi joillekin. Pointti on se, että pelien grafiikka ei oikein pelitä ilman noita ajureita. Niin. Olenkin sitten katsonut kaikenlaista turhaa netin kautta tv:stä, mtv3 katsomosta lähinnä. Kuten nyt Miss Suomi 2011 -kisat näin jälkikäteen.

Nyt kello on vasta vähän yli 9 illalla, mutta en tiedä mitä tekisin. Todella rasittava tunne. Kaipaan Miken ja elikoiden seuraa ensimmäistä kertaa näiden vuosien aikana oikein toden teolla. Viime visiittini Usaan oli ehkä jollain tapaa yksi parhaista, vaikkei mitään sen erikoisempaa puuhattukaan. Siitä tuli vaan "hyvä fiilis". Nyt yksinolo on taas todella outoa, vaikka se ei ennen mikään ongelma ole ollutkaan. Asiaa ei tosiaan helpota yhtään se, että kuppaan vaan päivät pitkät yksin kotona sisustuslehtieni kanssa...

PS. Kaivoin tänään kaapista violetin trenssitakin...

Täällä on hiljaista

Kylläpä on hiljaista ja yksinäistä. Jotenkin surrealistista. Mun oli tarkoitus eilen illalla vielä postata, mutta kävipä niin iloisesti, että kannettavastani hajosi virtapiuha jotenkin mystisesti matkalla Tampereelle. Kylläpä taas hetken valitsi. Niinpä tänään rämmin räntäsateessa ja tuulessa halki kaupungin hakemaan uutta ja lompakko keveni 42 euroa siinä samalla. Plääh. Tällä päivällä oli aika kivasti kaikki hyvän päivän edellytykset, mutta en nyt sitten tiedä menikö kuitenkaan ihan putkeen. Heräsin kello 4:45, kuten olen herännyt jokaisena päivänä siitä asti kun tulin kotiin Suomeen. Samaan aikaan Wisconsinissa on kello 20:45, jolloin Miken pitää lähteä töihin. Sattumaa? Nukahdin uudelleen ja heräsin seitsemältä. Söin aamupalaksi mysliä ja jugurttia.

 

Palloilin hetken aikaa ihan eksyksissä enkä tiennyt mitä olisin tehnyt, joten join seljankukkamehua ja kävin sänkyyn makaamaan. Lopulta alkoi nukuttaa, joten nukuin suhteellisen autuaana yhdeksään, jolloin herätyskelloni soi, sillä olin sopinut tapaavani kaverini kahvilassa kello 11. Ah, tätä työttömän arkea? Töitä kaipaan kyllä kipeästi, uskokaa pois. Mökkihöperöidyn täällä yksikseni hälyyttävää vauhtia. 

Autuus loppui lyhyeen kun tajusin, että pitää lähteä metsästämään sitä piuhaa kannettavaan. Onneksi isukki oli reippaana poikana googletellut mulle paikkoja, josta piuhan saisi. Ja vielä suuremmaksi onneksi pääsen kännykällä messengeriin ja pitämään yhteyttä Mikeen. Puuh. Toki tein sen luonnollisen valinnan ja järjestin kylpyhuoneen kaapit meikkejä myöden siinä vaiheessa kun kahvilaan pitäisi lähteä 40min päästä. Samalla puhuin puhelimessa isän kanssa vähän väliä ja mesetin Mikelle. Pääsin sentään kahvilaan suunnilleen samaan aikaan kaverini kanssa ja istuimmekin siellä iloiset 2,5h. Mun kanssa kahvittelu on just tätä. Mike ei ymmärrä miten jaksan istua kahvilla tuntikaupalla, mutta noh, meillä oli mukava sohva ja seura oli hyvää. Juomat vaan sen verran kalliita tuolla Valossa, ettei tullut juotua kuin yksi chailatte kylmänä... mikä tuntui olevan vähän outo käsite baristalle. Tarjosi kuitenkin jäitä. Ihan hyvää oli, vaikka ei niin namia kuin mitä Starbucksissa...

Juttelimme niitä näitä, viime kuukausien tapahtumia kävimme läpi ja toki sitä kuumaa puheenaihetta, eli Miken Suomeen muuttoa. Mitä hän aikoo täällä tehdä (opiskella suomea niin että korvat sauhuavat) ja onko odotettavissa kulttuurishokki (tuskin kovin suuri?)... Kahvittelun jälkeen hipsin räntäkelissä kotiin ja tein salaattia. Aivan liikaa salaattia.

Joukossa oli kanaa. Aika paljon kanaa. Iloinen parin tunnin ähkytila. En osaa tehdä mitään ruokaa vain yhdelle, se on tullut todettua jo moneen kertaan...

Sulateltuani suuntasin tosiaan hakemaan sitä johtoa ja kävelin reippaana kaupungin halki hiki päässä. Siellä näytti kylmälle, mutta ei todellakaan ollut. Kun lämpötila alkaa olla nollan hujakoilla rakkaasta talvitakistani tulee kannettava sauna. Ei ollenkaan kiva. Iskin toki vielä hatun päähän siinä toivossa, että en olisi kuin uitettu koira määränpäähäni saavuttuani, mutta hikihän siinä tuli, joten lopputulos ei juuri sen hehkeämpi ollut.

Kotiin päin otin suosiosta bussin, kun kannettavan laukun hihnakin on kadoksissa ja sen rehaaminen kädessä ei oikein enää innostanut. Kotona kutsuikin sitten suihku ja internetin ihmeellinen maailma. Uutiset eivät tänään olleet kovin valoisia, mutta onneksi Emmerdale sai hetkeksi aikaa aivoni toisaalle. Iltapalaksi tein helposti ja nopsasti rieskapizzoja; ohrarieskaa, ketsuppia, tonnikalaa ja juustoraastetta.

Ei hullumpia.

Nyt ohjelmassa on kuppi teetä, sisustuslehtiä ja unta. Kylläpä jo väsyttääkin...

Jaa, pikkulintu muuten lauloi, että olis viikonloppu. Hyvää sellaista lukijakunnalle!

Maaliskuussa inspiroidun...

Lapsuuden rakkaudet, maatuskat (minne omani katosivat?) ja dalahäst-puuhevoset. Aion yrittää toteuttaa taulun kummastakin aiheesta, tosin tekniikkaa en ole vielä päättänyt. Ne auttakoon, kunnes saan omat puiset ihanuudet hyllyn päälle..!

Kuvat poimittu netistä: Maatuskat ja Dalahäst.

Kuka - mitä - missä - millä - milloin

Bisquits heitti joku aika haasteella ja melkein jo kokonaan unohdin koko haasteen, kunnes nyt päivän viimeisinä tunteina tuli mieleen, että olisi ehkä jostain voinut blogatakin. Päiväni tosin on ollut sen verran tapahtumaköyhä, ettei siitä paljon riemua revitä.

Suurin tapahtuma olikin koiran lenkittäminen muka kauniissa iltapäivässä, mutta... noh, tuuli oli sitä luokkaa että kasvot olivat aivan kohmeessa ensimmäisestä kulmasta käännyttyäni ja jalkakäytävät siinä kunnossa, että uskon ettei tämän kaupungin päättäjät ainakaan kävelyä tai pyöräilyä harrasta. 45 minuuttia taapersin lenkkiä, jonka normaalisti tekee ainakin puolta lyhyemmässä ajassa ja pidemmälle en enää halunnut lähteä kun olin jo viidesti meinannut lentää takaraivolleni jäähän. Puuh.

Tosiaan, nyt siihen itse haasteeseen, joka tulee sinänsä hyvään saumaan, että uusia lukijoitakin on ilmestynyt varsin mukavasti viime päivinä...

Kuka?
Ennen kaikkea muuta olen varmaankin heppatyttö. Olen ollut heppatyttö pikkulapsesta saakka, haaveillut omasta ponista ja hoivannut satoja leikkiponeja elämäni varrella. Koulutukseltani olen kuitenkin kultttuuri- ja mediatuotannon medianomi, sekä tekninen kirjoittaja. Rakastan teetä ja fantasiakirjoja. Olen jonkin verran taiteilijasielu ja haaveilija, mutta yritän antaa itsestäni käytännöllisemmän kuvan kuin mitä olenkaan. Haluaisin olla taitavampi esim. maalaamisessa, mutta kärsivällisyyteni ei riitä kaiken tekniikan opetteluun, eikä kiinnostuksenikaan, sillä uskon, että paras taide tulee suoraan sydämestä, juuri sillä tekniikalla minkä kanssa tähän maailmaan on synnytty. Tunnen usein itseni vähän erikoiseksi ja  ulkopuoliseksi seurassa - paitsi Miken seurassa. <3

Mitä?
Blogini on raapaisu elämääni. Pehmytversio siitä päiväkirjasta, jota en onnistunut teini-ikäisenä pitämään. Blogini on tapa purkaa ajatuksiani suomeksi, silloinkin kun tuntuu, että koko elämäni tapahtuu englanniksi, kuten Usan matkoilla. En halua käsitellä blogissani mitään kovin syvällistä ja vakavaa tai tarttua yhteiskunnallisiin asioihin, sillä haluan sen yleistunnelman pysyvän keveänä ja jollain tapaa ehkä jopa viihdyttävänä. Vakavuutta ja syvällisyyttä hakevat löytänevät haluamansa muualtakin.

Missä?
Olen kirjoittanut tätä blogia kotonani, missä se on kulloinkin ollut. Kun tämä blogi alkoi, asuin (pitkittyneen) tilapäisesti vanhempieni luona eläen matkalaukusta. Nyt asun omassa yksiössäni ja odotan, että saisin mieheni Suomeen ja pääsisimme isommille apajille. Välillä olen tätä kirjoittanut Usastakin. Kotona aion tästä lähtien kirjoittaa blogia uuden kirjoituspöytäni ääressä, teetä nautiskellen...

Millä?
Koko tämän blogin olemassaolon ajan olen kirjoittanut ajatuksiani kannettavallani, useamman vuoden nähneellä mustalla Fujitsu-Siemens Amilo Li 2727 -koneella joka tulevaisuudessa tulee todennäköisesti olemaan yhä enemmän vain bloggailukone, sillä pian saan pöytäkoneeni vihdoin takaisin Suomeen.

Milloin?
Ajastan harvoin postauksiani, lähetän ne yleensä heti kirjoitettuani ja kirjoitteluni tapahtuu silloin, kun siltä tuntuu. Usein vasta iltamyöhään, käydessäni läpi päivän tapahtumia. Jos totta puhutaan, haluaisin kirjoittaa enemmän aamuisin...

Kuvituskuvina blogissani pyörähdelleitä kuvia viimeisen vuoden ajalta.

Haastan tässä ripeästi kaikki uudet (ja miksei vanhatkin) lukijat tekemään vastaavan, mikäli blogia kirjoitat! Olisi kiva saada uusia blogituttavuuksia, joten laita ihmeessä kommenttiboksiin linkki blogiisi.

Arkimeikin karu totuus

Burt's Bees -arvonnan yhteydessä kyselin mitä ihmiset haluaisivat blogissani lukea. Eniten teitä tuntui kiinnostavan maahanmuuttokiemurat, perus arkijutut ja Usa-jutut. Noh, maahanmuuton kiemuroista tulee varmaan muutaman kuukauden päästä taas aivan omat urputuksensa, perus arkijuttuja puolestaan tulee riittämiin joka viikko. Usa-jutut todennäköisesti vähenevät kun en enää sinne pitkiksi ajoiksi tule matkustamaan. Todennäköisesti. Mike tosin sai juuri postissa kirjeen USCISilta, joka ilmoitti siirtäneensä meidän viisumianomuksen käsittelyn Vermontin toimistoon käsittelyn nopeuttamiseksi. Aiemmin (siis nämä 3 vuotta) viisumianomusta on käsitelty Califonorniassa meille tuntemattomasta syystä. Kävisiköhän niin iloisesti että viisumi tulee kun Mike jättää työpaikalleen eroilmoituksensa? Se olisi sitä meidän normaalia tuuria. Tosin, keskustelimme asiasta eilen kun kirje tuli ja Mike oli sitä mieltä että "mitä väliä", sillä hän haluaa yhä Suomeen enemmän kuin mitä hän haluaa olla Usassa. Yksinkertaisten asioiden toimimattomuus Usassa ärsyttää, kuten se, että esim. Miken pankki ei millään osannut lähettää rahaa Suomeen. Huoh.

Olen tainnut kerran blogini historiassa tehdä jonkinlaisen meikkipostauksen, mutta toisaalta, kuuluvathan meikitkin tavallaan arkielämän asioihin. Omistan mielestäni aika paljon meikkejä... mutta käytän aika vähän. Olen sisäistänyt, että monet ihmiset käyttävät pelkkään arkimeikkiinsäkin paljon enemmän tuotteita kuin mitä itse käytän. Viime aikoina olen nyt lisännyt yhden uuden tuotteen meikkeihini, nimittäin Maybellinen peitekynä/valokynä-yhdistelmän, jonka ostin Usasta. Kätevä tuote, täytyy myöntää.

Sitten itse asiaan... Ajattelin nyt tänään valottaa hieman yleisintä arkimeikkiäni, joka on itseasiassa todiste siitä, että olen laiska ja saamaton meikkini suhteen, ellen oikeasti yritä. Kuten (ikkunan läheisyydessä otetusta) kuvasta näkyy, olen kalpea. En voi sille mitään. Tai, ehkä voisinkin, mutta itseruskettavilla jatkuva läträäminen ei oikein innosta, enkä todellakaan ole menossa solariumiin. Auringosta puolestaan saan ihottumaa. Lapsena väritykseni oli erilainen. Ihoni ruskettui ja hiukseni olivat kullanvaaleat. Nyt ihoni taittuu vaaleanpunaiseen ja ruskettuminen on lähinnä kaukainen muisto. Hiukseni tuskin enää kullanvaaleiksi muuttuisivat, tosin oma väri on yhä vaalea ja joukossa on kuparilankaa muistuttavia hiuskarvoja...


Ripseni ja kulmakarvani ovat luonnostaan tummahkot, tosin ripseni muuttuvat vaaleiksi "latvoja" kohden, minkä takia näytän ilman ripsiväriä jokseenkin tynkäripsiseltä verrattuna ripsiväriversioon. Suurempia iho-ongelmia minulla ei koskaan ole ollut, mitä nyt reagoin herkästi joihinkin tuotteisiin ja aurinkoon. Suuret huokoset minulla on kuitenkin aina ollut, vaikka ihoni on myös melkein aina ollut pintakuiva. Ongelma siis. Teini-ikäisenä huokosia yritettiin aktiivisesti pienentää tutun kosmetologin avulla, mutta loppupeleissä mitään tulosta ei mistään saatu. Olen sittemmin alistunut kohtalooni jättihuokosten omistajana.

Arkimeikin tarpeet:

Lumene Natural Code mattameikkivoide, sävy 10 Vanilla

Lumene Natural Code mineraalipuuteri, sävy 10 Vanilla

Revlon poskipuna, sävy 040 Softspoken Pink

Maybelline Age Rewind Double Face Perfector peitevoide/valokynä, sävy Fair

CoverGirl LashExact vedenkestävä ripsiväri, sävy Very Black

Victoria's Secret Beauty Rush -huulikiiltopaletti Peppyminty

Metalliset ripsentaivuttimet

Aloitan meikin aina meikkivoiteesta, jonka levitän sormin. Olen harkinnut meikkivoiteelle tarkoitetun siveltimen hankintaa, mutta toistaiseksi nakkisormin on pärjätty. Sienellä en levitä, sillä se syö puolet väristä sisäänsä. Laitan meikkivoidetta vain vähän ja kevyesti, kasvojen keskiosasta ulospäin. Levitän sitä myös silmäluomille. Sen jälkeen levitän peitevoidetta/valokynää tarpeen mukaan, yleensä se tarve on lähinnä valokynää silmän alle. Peittelyn ja valaisun jälkeen käytän puuteria, jos sitä tarvitsen, vain t-alueelle. Joskus otan ja heitän sitä isolla sudilla kevyesti koko kasvoille. Usassa en käyttänyt 3 kuukauteen puuteria, mutta ah, Suomeen palattuani kasvoni loistavat jälleen tuntemattomista syistä. Yääh.

Poskipunaa opin käyttämään varsin myöhäisessä vaiheessa, mutta en tajua miten olen koskaan voinut elää ilman sitä. Se on kalpeanaaman paras kaveri. Ei aurinkopuuteri. Sellaista aurinkopuuteria ei olekaan, joka näyttäisi kasvoillani luonnolliselta. En ole hirmuisen nirso poskipunan koostumuksen suhteen, mutta tällä hetkellä suosikkini on tämä Revlonin puna, jonka ostin Usasta. Väri on todella hento pinkki, joka ei varmaan useimpien ihmisten kasvoilla edes juuri näy, itselleni se antaa lähinnä tervettä punaa. Käytän aina isoa, pyöreää poskipunasivellintä, en noita pieniä mukana tulevia kappaleita...

Poskipunan jälkeen vuorossa on sitten "varsinainen meikki", eli silmämeikki ja huulimeikki. Arkena en usein jaksa silmämeikkiä tehdä, koska sen tekemättä jättäminen tarjoaa muutaman lisäminuutin aamupalan nauttimiseen... tai vaikka lehden lukemiseen. Ripsiväriä ilman en kuitenkaan yleensä talosta poistu. Olen aina pitänyt vedenkestävistä ripsareista, mutta usein en niitä ole käyttänyt koska en ole onnistunut niitä saamaan ripsistäni irti millään hellävaraisella keinolla. Tällä hetkellä käyttämäni CoverGirlin ripsari ei mielestäni ole veden kestävä vaan vettä hylkivä, sillä huomaan pitkän päivän jälken tummaa silmieni alla... Ostin itseasiassa juuri Maybelline Cils-ripsivärinpoistoaineen, joka tuntuu olevan ensimmäinen jolla vedenkestäväkin meikki lähtee. Aiemmin en ole sitä ostanut, sillä en pidä ravistettavista ripsarinpoistajista. Mutta mieluummin ravistan, kuin hankaan silmiäni vartin tuloksetta.

Kulmakarvoilleni en tee mitään. En edes harjaa niitä, koska en tiedä missä kulmakarva/ripsiharjani on. En ole koskaan niitä myöskään värjännyt. Ne ovat, mitä ovat.

Joskus meikkaan arkenakin itselleni "kunnon silmämeikit", sillä juhlatilaisuuksia elämässäni ei juuri ole. Kunnon silmämeikiksi lasken sellaisen, missä ripsivärin lisäksi on ainakin kahta luomiväriä, kenties jopa rajaus. Normaalina arkipäivänä silmissäni on ehkä se yksi luomiväri, joskus puolestaan luomivärillä tehty rajaus. Huulilla puolestaan pidän enemmän kiilloista kuin punista, vaikka ne eivät niin kestäviä olekaan. Tuo Beauty Rush -paletti on kyllä se, joka ensimmäisenä lähti mukaan kun pakkasin Pohjanmaata varten. Eipä tuon lisäksi muita huulimeikkejä tarvitsekaan. Tänään valitsin huulilleni yläriviltä tuon kaikkein pinkeimmän sävyn, joka paletissa näyttää hurjalta, mutta huulilla sävy on raikas... ja toki piparmintun tuoksu ja maku auttavat asiaa...

Siinäpä kokonaisuudessaan tuo arkimeikkini. Ei mitään sen suurempaa spektaakkelia... Asiat on nyt tältä päivältä täällä Seinäjoella hoideltu ja junalippu torstaille on ostettu. Illaksi on ohjelmassa ratsastusta, mikä vaikutti siihen, etten vaivautunut edes luomiväripaletille tänään.

Pikku-snobi

Burt's Bees -arvonnan voittaja(t)!

Onneksi olkoon 2. kommentoija, nimimerkki Ellennelle, 
olet Burt's Bees -setin onnellinen voittaja!

Lähetäthän osoitteeseen ilovepwls(at)gmail.com nimesi ja osoitteesi,
jotta voin lähettä setin Sinulle!

Lisäksi... halusin lisätä mukaan pienen yllätyksen, joten arvoin myös voittajan Burt's Bees Lemon Butter Cuticle Cream -kynsinauhavoiteelle (kuvassa yllä) ja voittajaksi selvityi 20. kommentoija, nimimerkki Katja! Lähetä sinäkin nimesi ja osoitteesi sähköpostilla niin lähtee sinnekin Burt's Bees -tuote.

Satunnaiset numerot asteikolla 1-22 generoi RANDOM.ORG.

Laiska sunnuntai

Olen yhä niin sekaisin päivissä ja vaikka missä muussakin asiassa, että huhhei. Väsymys on valtava, liekö yhä matkan takia vai matkalla hankitun flunssan. Heräsinkin juuri 2h päiväunilta... kello kymmenen illalla. Tänään on ollut hidas ja laiska sunnuntai ja kuulemma myös laskiaissunnuntai, ihmekään kun porukkaa oli paljon liikkeellä kun koiran kanssa päivällä pörräilin ympäri lähialueita.

Saimme tänään työpöytäni kokoon ja hyllykönkin jo eilen, mutta ajattelin, että otan kuvat sitten kun saan tämän asunnon taas vain itselleni. Huomenna hoidan asioita täällä Tampereella päivällä ja sitten suuntaan vanhempien kyydillä Seinäjoelle illasta ja tiistaille on suunnitelmissa ratsastusta. Keskiviikkona palaan kenties jo Tampereelle, suunnitelmat on nyt vähän auki vielä, kun ei sen kummempaa rytmiä tässä ole... Töitä haeskellaan ja kituutellaan eteenpäin. Aikani kuluksi ajattelin alkaa kirjoittaa kirjaa. Ihan totta. Ketusta. Äitini oli nähnyt untakin, että kirjoitan lastenkirjan... sitä ei kertonut, että mahtaako kirja tulla koskaan julkaistuksi.

On kyllä mukavaa taas päästä ulos vähän kävelemään - mutta raivoan suolauksen puutetta. En ole innostunut siitä että nyt pitää yhtäkkiä luistella henkensä uhalla pitkin jäisiä jalkakäytäviä, niitä kun löytyy ihan tarpeeksi täältä keskustan tuntumastakin. Huomenna yritän jossain vaiheessa ehtiä julkistamaan arvonnan tulokset, viimeisiä viedään. Yritän myös jo valmiiksi selvittää mitenkä se postitetaan ja paljonko se kustantaa, paketiksihan se menee.

Nyt taidan palata takaisin patjalle ja laittaa silmät uudestaan kiinni, vaikka heräisinkin sitten jo aamu viideltä... nukuttavahan se on, kun väsyttää.

PINK!

Odottelin 50 sentin tee + korvapuusti -annostani...

Stamina riitti neljään tuntiin Ikeassa - juuri ja juuri. Jos ei ne paikat vielä eilen olleet kipeät, niin NYT on. Retki tuotti kuitenkin tulosta. Mukaan tarttui juuri täydellinen työpöytä pieneen asumukseeni, yksinkertainen ja virtaviivainen (kuva oikealla), valkoinen. Toinen jalka on levyä (?) ja toinen metallia, laatikkoja on kaksi ja ne ovat vaalean puun väriset. Pöytä on melko kapea, mutta en mitään jättipöytää tarvitsekaan. Joskus hamassa tulevaisuudessa tätä voin käyttää esim. kampauspöytänäkin. Vähän mietinkin, että josko yrittäisin virittää jonkun peilin sen läheisyyteen... laatikostoihin ainakin menee koruja ja tukkajuttuja jo nyt.

Otan kuvan tästä sitten luonnollisessa ympäristössään kun saan aikaiseksi kasattua kyseisen ihmeen. Lisäksi ostin yhden kevyen pikku hyllykön, siitä myös kuvaa tuonnempana. Kämpässä menee nyt ehkä järjestys vähän uusiksi, että saadaan kaikki tänne sovitettua...

House Beautiful -lehti (jota luin paluulennolla) sanoo, että kevään väri on pinkki. Jotenkin tuntuu siltä, että niin se on mullakin. Päälleni en sitä laita (tai ehkä voisinkin), mutta asuntooni se on tervetullut. Äiti oli täällä tosiaan vähän uudelleen stailannut paikkoja kevään riemuksi ja jatkoin stailausta vähän lisää ja ostin Ikeasta myös Bilar -karkkeja jotka iskin lasipurkkiini ja yritän nyt olla syömättä yhden illan aikana - tai lähinnä yritän saada isän olemaan syömättä niitä yhden illan aikana...

Muistakaahan nyt vielä viimeisetkin osallistua Burt's Bees -arvontaan, aika on kohta loppu!